Steven Spielbergin uraa voi määritellä monella tavalla. Jotkut tuntevat hänet modernina satusetänä, joka herättää eloon dinosauruksia, seuraa kuolemanjälkeistä elämää ja juoksuttaa Harrison Fordia läpi Euroopan Graalin maljan perässä. Toisen maailmansodan tuiskeet ja ratkaisevat hetket amerikkalaisessa kansanhistoriassa ovat kuitenkin nousseet ohjaajan taiteellisessa identiteetissä jo vähintään yhtä merkittävään osaan kuin fantastiset seikkailut: joillekin Spielbergin nimi tarkoittaa kuvittajaa historian kirjojen erinäisistä luvuista. Vakoojien sillan tositarina menee päällisin puolin jälkimmäiseen lokeroon, mutta sitäkin enemmän se on jatketta teemaan, joka on kantanut hänen elokuviensa läpi genreen katsomatta: kotiinpaluu. Sama teema kaikui, kun avaruusolio etsi keinoa perheensä luo ja kolme hain metsästäjää lauloivat “Show me the way to go home.” Myös Tom Hanks on kärsinyt Spielberg-elokuvassa koti-ikävästä, kun Viktor Navorski jäi kiikkiin amerikkalaiselle lentokentälle, ja nyt hän palauttaa palveluksen Neuvostoliiton vakoojalle vakuutusjuristi James Donovanina.
Vakoojien sillan alkaessa FBI ottaa kiinni taiteilijan Brooklynissa vuonna 1957. Vakoojaksi paljastuvalle maalarille määrätään asianajaja, James B. Donovan. Donovan onnistuu pelastamaan taustaltaan hämärän Rudolf Abelin kuolemantuomiolta ja saamaan hänelle elinkautisen. Muille vallanpitäjille hänen onnistuu myydä tuomio siten, että vakoojaa katsotaan kauppatavarana, mikäli heidän oma vakoojansa koskaan jäisi kiinni vihollisen territoriolla.
Kuinka ollakaan: nuori pilotti Francis Gary Powers ammutaan alas ja otetaan Neuvostoliittoon vangiksi.
Powers ei ole kuitenkaan ainoa mies rautaesiripun väärällä puolen, vaan amerikkalainen opiskelija Frederic Pryor jää niin ikään vangiksi. Donovanin tehtävä on matkata Itä-Berliiniin neuvottelemaan Powersin tuomisesta kotiin, mutta Donovan on päättänyt tuoda takaisin myös opiskelijapoika Pryorin. CIA:ta Pryor ei kiinnosta, eikä itäblokissa olla mielissään, että Abelia kaupataan niin venäläisille kuin saksalaisille.
Mututuntuma Vakoojien sillasta lopputekstien valuessa kankaalle on tasaisuus. Vakoojien taistelukentän luulisi avaavan ovia monenmoiselle takinkääntäjälle, mutta elokuvassa ei suurilla käänteillä, saati massiivisilla yhteenotoilla, juurikaan juhlita. Vakoojaa viedään vaihtokauppamarkkinoille ja siinä tapahtuu se, mitä lähdetään suorittamaan. Tarinan mittasuhteet kasvavat joko todella vähän tai todella huomaamattomasti. Se on hieno tositarina kerrottavaksi, mutta jälkikeskustelut elokuvasta koskevat todennäköisemmin niitä kysymyksiä, mitä kukin juonen dilemma nostaa esille, eivätkä niinkään henkeäsalpaavia hetkiä ihmeellisimpien U-käännösten äärellä. Trilleriä leffa muistuttaa eniten alkukohtauksessaan, jossa äärimmäisen kylmäpäinen Rudolf Abel (verkkaisesta nollataulusta lumoavan hahmon luova Mark Rylance) väistelee kiinnijäämistään viranomaisille. Vaan kuka sen toisaalta sanoo, etteikö pidättyväisyys voi olla hyve? Malttamaton ohjaaja saisi varmasti aikaan tulitaistelun siellä, missä sitä ei ikinä ollut, joten luottaminen materiaaliin sellaisena kuin se on osoittaa itsevarmuutta. Lisäksi ohjaaja, joka välttämättä haluaa kuvata huipentavan vaihtokaupan aidolla Glienicken sillalla, halunnee pysytellä uskollisena sille, mitä todella tapahtui.
Vakoojien siltaa voisi siis luonnehtia pitkälti keskusteludraamaksi. Siinä ihmiset kohtaavat toisia ihmisiä ja neuvottelevat. Elokuva ei ehkä ole Spielbergiltä totuttu vuoristorata-ajelu, vaan paremminkin tutkailu tilanteesta, jossa arkipäiväiset hahmot taiteilevat poliittisesti heikoilla jäillä. Siinä mitataan suoraselkäisyyttä kiittämättömän työn edessä; oli kyse sitten kiinnijääneen vakoojan vaitiolosta tai valtion vihollista puolustavan juristin velvollisuudesta. Paikoin se saavuttaa jopa raamatullisia piirteitä, kun mietitään, emmekö haluaisi, että “omaa vakoojaamme kohdeltaisiin hyvin.” Vihollisia siinä eivät ole maansa myyneet luopiot, vaan Donovanin hankalat esiliinat CIA:ssa, jotka eivät piittaa opiskelija Pryorin tuomisesta takaisin kotimaahan. Tom Hanksille se on tämän eliniän James Stewartina mittatilaustyö. Donovaninkin kirkasta sädekehää himmentää se, ettei hän ole aina maailman mukavin ihminen.
Silti tämä paino keskusteluissa ei tarkoita, että elokuva vastaisi jonkinlaista yliopistoluentoa. Rauhallinen tahti, harmahtavat värimaailmat ja kaikki se, mikä elokuvista niin hienoja tekee, auttavat lähestulkoon hengittämään kylmän sodan kitkerää ilmaa sisään. Jokaisessa kohtauksessa on rooliinsa uppoutunut näyttelijä lausumassa Coenin veljesten ja Matt Charmanin ilahduttavaa vuoropuhelua ja ohessa yksityiskohtia ikään kuin selustana sille, että mielenkiinto ei herpaannu. Olen varma, että Spielberg saisi puhelinluettelonkin kiinnostavaksi, jos hänelle antaisi kameran.
Vakoojien silta saattaa aihepiirinsä puolesta sukeltaa yli 50 vuoden taakse muistelemaan ydinsodan pelkoja, mutta arvoissa siinä mennään jonnekin syvemmälle; sellaisiin ideaaleihin, joille Frank Capra hymyilee haudastaan. Kutsuisin niitä amerikkalaisiksi, vaikka eiköhän sen Vakoojien sillasta tajua, ettei moinen pyyteetön hyvyys ole yksinään amerikkalainen ominaispiirre.
