Tavallinen tylsä kesälomapäivä alennusmyynneissä DVD-osastolla tuijottaen takakantta. Taskussa polttelee vielä kympin seteli. Takakansiteksti lupailee jännitys- ja huumoripakettia, kuten noin pari sataa elokuvaa jo aiemmin. Cage, Holm ja Hawke. Hmm, saattaisivat toimia. Andrew Niccol. Ei sano mitään. Takakannen mukaan kirjoitti The Truman Show’n. Siinä! Se pieni koukku: yksittäinen seikka, jonka takia kannattaa tuhlata kymppi aivottomalta tusinatoimintaleffalta tuntuvaan elokuvaan.
DVD:n surahtaessa asemaan ja trailereiden loppuessa tuntuu siltä, että on aika heittää aivot narikkaan. Puolen minuutin päästä ne pitääkin hakea takaisin. Lord of War ei nimittäin ole mikään aivoton tusinatoimintaleffa.
Itäblokista karanneen perheen vesa Yuri Orlov (Nicolas Cage) on asekauppias. Hän kertoo elämäntarinansa suoraan katsojalle, innostuksen lähteestä ja ensimmäisestä kaupasta aina vaiheeseen, jossa sinuttelee suuren luokan rikollisjohtajia. Mutta ei ole helppoa olla asekauppias, ei. Ongelmia tuottavat puoliholtiton veli Vitaly (Jared Leto), toinen iso asekauppias (Ian Holm), Interpol-agentti Jack Valentine (Ethan Hawke), vaimo (Bridget Moynahan) sekä ongelmista suurin, turhautumisen kanssa liittoutunut omatunto.
Enpä ole ennen kokenut puolivillaisten ennakko-odotusten muuttumista must see -elokuvaksi. Cagen kertojaääni vie tarinaa tasaisesti eteenpäin, mustasta komediasta trillerin omaiseen jännitykseen – sekä vielä riipaisevaan draamaan. Umpikiero ja nokkela roolihahmo valloittaakin katsojan puolelleen takuuvarmasti. Ian Holm muuttuu mukavasta hobitista vakuuttavasti asekaupan konkariksi ja kaunis Bridget Moynahan hoitaa myös oman osuutensa tyylipuhtaasti.
Naulitsevinta elokuvassa on kuitenkin tyyli. Aseiden maailmassa kun liikutaan, pitää tietty hiukan paukutella, mutta tarina etenee ilman suurempia räjäyttely- ja ammuskelukohtauksia. Pääosin naseva, musta ja suorastaan tökerön hauska huumori vaihtelee nokkelasta dialogista yllättäviin oivalluksiin. Elokuvan kappalevalinnat osuvat enemmän kuin napakymppiin. Tarvittava kalusto on joko luotu hienosti digitaalitekniikalla tai sitten täytyy kehaista vielä lavastajiakin. Lopuksi, ellei katsoja sitä vielä elokuvan puolivaiheen jälkeen vielä huomannut, pallo heitetään katsojalle niin, että se muistuu vielä huomennakin. Viihdepläjäys paljastuu kantaaottavaksi elokuvaksi, mutta entäs sitten? Siinä on vain yksi syy lisää antaa leffalle täydet pinnat. Toisaalta, täysiä pinnoja vastaan ei ole mitään syytä. Miksei tällaisia elokuvia tehdä enempää!?
Yksi asia on varmaa, Andrew Niccol on vastedes tuttu nimi.
nimimerkki: Allekirjoittanut
