Interstellar on elokuva, joka pistää katsojan miettimään. Lähinnä sitä, eivätkö Nolanin veljekset tosiaan ikinä epäonnistu työskennellessään yhdessä. Menestystarina starttasi jo viisitoista vuotta sitten, kun nuoremman veljeksen Memento Mori -novelli muuntui koko jännitysgenreä ravistelleeksi Mementoksi. Tätä seurasi Christopherin eksyminen vähintäänkin uneliaan Insomnian pariin ja Batman-trilogian avauskin oli vielä varovainen. Sen jälkeen Nolan-veljesenergia on luonut toinen toistaan hienompia teoksia: mm. muokannut C. Priestin kirjasta taikatempulta vaikuttavan The Prestigen (2006), Batman-leffoista upeimman (The Dark Knight, 2008) ja oivaltavan unitasohyppely Inceptionin (2010).
Interstellar onkin tuon pitkäaikaisen Nolan-tyylittelyn jatkumoista loogisin. Niin hyvässä kuin tilkkasen myös pahassa. Interstellar on kuin Inceptionin veli: ajalla ja paikalla leikittelevä scifistely, joka on ihanasti symbioosissa vakioyhteistyökumppani Zimmerin sävelten kanssa. Kun Inception sukelsi unen syövereihin, pikku-I käy läpi madonreikien ja repii dramatiikkansa ajan tylyydestä. Ja koska Inception suoritti action-kohtauksensa jäätiköillä ja leikitteli unissaan nurinkurisilla maailmoilla, ei veljeään imitoiva Interstellarkaan malta pysyä erossa noista teemoista.
Elokuvan alun maissipeltoihin piilotetussa masentuneisuudessa on paljon samaa Signsin (2002) lähtökohtien kanssa. Sillä erolla, että Interstellar ei eksy loppumetreillä tai katoa suuresta kuvasta, kuten Shyamalanille kävi tarpeeksi monen puolihudin jälkeen. Interstellar päinvastoin lisää vauhtiaan ja syöksyy riemukkaasti päin haasteita. Tiedostaen tarinan päälinjan ja 165 miljoonan dollarin budjetin tehosteiden vetovoiman.
Ei jotain hyvää, ellei myös pahaakin. Jokaista silmiä hivelevän kaunista kuvaa seuraa paitsi Hans Zimmerin kovasti kontrasteilla leikittelevä soundtrack ja muutenkin visionäärisesti toteutettu äänimaailma, mutta myös ennalta-arvattavuus. Etenkin Nolanin päätyöt nähnyt katsoja arvannee jo alkumetreillä, millä jättikäänteillä ohjaajanero aikoo ihmiskunnan kuljettaa turvaan. Se ei katsojaa sen suuremmin kuitenkaan haittaa: niin tutun voimakkaalla intensiteetillä twistit ja draamakeskiöt esitetään. Oscar-akatemia sen sijaan tarrasi tähän seikkaan ja siksi avaruusaluksen resonanssitärinästä taidetta tekevä eepos kisaa (ja myös nauttii) helmikuussa vain ääni- ja tehostepuolen Oscareista.
Juonen osalta leffailijan ei tarvitse tietää Interstellarista ennakkoon juuri muuta kuin että siinä jättimäistä ekologista katastrofia läpikäyvän tulevaisuuden maan agraariyhteiskunnan asukkien pitää löytää uusi kotiplaneetta ja se tehtävä lankeaa Matthew McConaughneyn esittämän Cooperin johtaman tiimin hartioille. Tämän hetken kuumimpien Holly-nimien joukkoon True Detectiven ja Dallas Buyers Clubin myötä kohonnut McConaughey onkin Interstellarin kirkkain tähti – tehosteiden, (Her-leffasta tutun) kuvaaja Hoyte van Hoytemanin ja Hans Zimmerin ohella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että karismaattisen äänen omaava teksasilainen kävisi pelastamaan ihmiskuntaa yksin. Taustalla on pieniä, hyviä täsmäsuorituksia. Michael Caine nenähonotuksineen on löytänyt paikkansa Nolan-elokuvien vakaana vanhuksena, American Beautyn teinipoikana paremmin tunnettu Wes Bentley esittelee tavaramerkkituijotustaan taustalla eikä John Lithgow ole yhtään turhempi kiinnitys, vaikka rooli onkin pieni. Naisosastollaan science fiction -seikkailu sen sijaan horjahtelee vasten laskeutumisalustaansa. Anne Hathawayn Selina oli huti jo Batman-saagan päätösosassa, eikä tunteikkuutensa varassa roikkuva Amelia-hahmo nosta Rachel Getting Married -leffassa loistaneen Annen osakkeita.
Kaiken kaikkiaan Nolanien tuorein työ on nimittäin erittäin onnistunut yhdistelmä poikamaista actionia ja nörttihypähtelyä Gargantuoihin sekä aika-avaruuksiin. Jonkinlaisen madonreiän lävitse sitä kai katsojakin putoaa. Sen verran vauhdilla elokuvan kolme tuntia katoavat ja asuttavat mielen syöverit. Juuri siksi Interstellar näyttää hienolta ja tuntuu vielä hienommalta.
