United 93 alkaa lentokonekaapparien rukoushetkestä. Heidän johtajansa Ziad Jarrah (Khalid Abdalla) ilmestyy kuvaan ja sitten muut nuoret kaapparit. He lähtevät suorittamaan tehtävää syyskuun 11. päivänä ja aikovat todennäköisesti iskeä koneen jonnekin päin Washington D.C:ta. Nämä nuoret miehet eivät näytä tyypillisiltä terroristeilta, mitä olemme tottuneet näkemään tällaisissa elokuvissa. Ziad Jarrah saa ennen lentoa mahdollisuuden soittaa rakkaalleen ja hyvästellä tämän. Katsoja kuulee vain sitaatin ”I love you” ja se kiinnitti heti huomion. Nämä terroristit esitetään yhtä lailla ihmisinä kuin uhritkin ja he eivät ole hirviöitä, jotka nauttivat verikekkereistä. He eivät tapa ketään tappamisen eteen vaan heidät esitetään koko elokuvan ajan miehinä, joilla on tehtävä edessä ja uskovat sen tulevan Koraanin sivuilta. Khalid Abdalla suostui tekemään elokuvan tämän ajatusmaailman pohjalta ja tuokin lopulta tähän rooliin inhimillisyyttä, mikä kantaa läpi elokuvan enkä usko, että tämä lähestymistapa pahentaisi muslimimaailman tilannetta länsimaassa. Elokuvan ohjaaja Paul Greengrass haki dokumentaarista otetta, jotta tapahtumat saataisiin tuntumaan mahdollisimman realistisilta ja siksi hän teki paljon oivalluksia.
Elokuvaa valmisteltiin tarinan suhteen mahdollisimman tarkasti ja todenmukaisesti. Jotkut tapahtumat perustuvat todistajanlausuntoihin ja jotkin spekulaatioihin, mutta tarkkuus korostuu muussakin. Esim. yksi aamun keskeisimmistä henkilöistä on lennonvalvonnan johtaja Ben Sliney, jonka osassa ei ole näyttelijää. Sliney toimi alun perin pelkkänä neuvonantajana, mutta Greengrass pyysikin tätä lopulta esittämään itseään. Itse asiassa monet lennonvalvonnan henkilökunnasta ovat oikeasti ammattinsa osaajia. Lentokoneessa itse ainoastaan matkustajat on miehitetty oikeilla näyttelijöillä, mutta lentokonepilotit ja lentoemännät ovat oikeita ammattilaisia. Matkustajia ja terroristeja esittäneet näyttelijät eivät tavanneet toisiaan vasta kuin kuvauksissa, mikä auttoi lisäämään aitoa ahdistusta, kun kamerat kävivät. Nämä tiedonjyväset eivät olleet tuttuja asioita ennen kuin näin elokuvan, mutta silti siitä voi aistia jotain todellista ja jotain sellaista, mitä elokuvat eivät tee usein.
Elokuva seuraa United Airlinesin lennon 93:n tapahtumia ja lennonvalvonnan henkilökuntaa, joka yrittää selvittää syitä siihen, miksi jotkut lennot eivät vastaa ja miksi taustalla kuuluu jotain outoa. Elokuva ei kajoa muiden lentojen tapahtumiin, tehden jännityksestä käsin kosketeltavaa. Reaaliaikaisuus ja dokumentaarinen ote tarttuvat meihin sellaisissa tilanteissa, missä lennonvalvonta jännittää aamun tapahtumia tai matkustamon kokiessa kauhun hetkiä. Me elämme yhtä lailla hetkessä ja tiedon puutteessa kuin henkilöhahmot, joten elokuva ei jää jankkaamaan kuinka sota terrorismia vastaan alkoi vaan nyt pysytään ihmistunteessa. Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden ohjauksesta ja leikkauksesta täysin oikeista syistä. Martin Scorsese vei ansaitusti ohjaajan pystin The Departedista, mutta toivon mukaan huolellisesti valmistautuva Paul Greengrass vie joskus pystin tällaisesta työstä.
Greengrass saa elokuvan tuntumaan yhteiskunnalliselta kommentilta, mihin ei tarvita sanoja. Kun finaali tulee, siinä on hienosti mietitty ja aina yhtä traagisen kuuloinen, John Powellin säveltämä soundtrack ”The End”. Yhteiskunnallinen kommentti voidaan kertoa suoritusten, kameran ja musiikin kautta ja siihen loppu myös tähtää. Greengrass käytti onneksi samaa soundtrackia uusimmassa elokuvassaan Captain Phillips, mikä oli myös realistinen kuvaus kaappauksesta ja toivon mukaan hän käyttää sitä jatkossakin sopivalla hetkellä. Lopetus kertoo traagisesti selviytymisestä ja halusta elää, mutta se kertoo myös toisella tasolla siitä, että ”Tähänkö me olemme tulleet?” ja ”Voimmeko tehdä asialle jotain”. Niin voimakkaalta lopetus tuntuu. Greengrass tajusi sitä kautta, että lopputeksteissä ei tarvinnut sitaattia ”Sota terrorismia vastaan alkoi sen päivän jälkeen” vaan pitäydyttäisiin perinteisemmässä toivotuksessa ”Omistettu 9/11:n uhreille”. Niin uhrit kuin terroristit ovat kyseisen päivän ja tämän ajan hengen uhreja.
Joidenkin mielestä elokuva ilmestyi liian aikaisin, mutta sitten joidenkin mielestä se ilmestyi sopivaan aikaan. Elokuva on kieltämättä hyvin ahdistava, mutta yksi hyvä syy siihen, miksi se ilmestyi sopivaan aikaan, oli ihmisten tarvitsema terapia ja mielenrauha. Samana vuonna ilmestyi Oliver Stonen World Trade Center, selviytyneiden palomiesten näkökulmasta kertova tarina. Lopputulos oli kohtalainen, sentimentaalinen selviytymistarina muiden joukossa, jonka kuitenkin unohtaa nopeasti. United 93:n jälkeen ihmiset eivät varmaan hae toista 9/11-elokuvaa vähään aikaan samoista syistä, miksi maailma ei tarvitse toista Titanic – leffaa vähän aikaa. Siinä tapauksessa pitäisi keksiä toisia tapoja kertoa päivän tapahtumista ja ymmärtää ydinasia, minkä Greengrass tekee tässä. 9/11 jäi ihmisten mieleen niin, että tavalliset ihmiset kykenevät johonkin. Elokuva kunnioittaa uhreja ansaitusti esittelemällä heidät ihmisinä eikä ihmisinä, joita Hollywood-leffat yleensä esittävät. Olisiko se tarvinnut enemmän hahmojenkehitystä tai tunnetumpia näyttelijöitä? Silloin elokuva olisi varmaan menettänyt osan dokumentaarisesta lähestymistavastaan ja elokuva olisi lähempänä kliseitä. Se on tarpeeksi, että matkustajat tunnetaan vain henkilökohtaisen tapaamisen yhteydessä ja siinä, mitä tällainen tilanne vaatii. United 93 on traagisin näkemäni elokuva, kun me katsojat toimimme todistajina ja annamme tämän ohjaajan välittämän realistisen tunteen mennä sisälle. Jos kuvat ovat näin voimakkaita, toista 9/11 – elokuvaa on hankala tehdä toistamiseen.
