Rambo – Taistelija II on alkuasetelmiltaan pahasti töksähtävä elokuva. First Bloodin sodan pahasti rikkoma mies on unohtanut traumansa ja on valmis pomppaamaan takaisin Vietnamiin tiedustelutehtäviin. Operaationjohtaja painottaa tehtävää antaessaan, että hra Rambon ei tulisi puuttua itse mahdollisesti löytyvien vankien vapautukseen, mutta sen verranhan John J. Ramboa pitäisi tuntea, että lapsille käytettävä käänteispsykologia toimisi paremmin. Pian Rambo taisteleekin taas tukka hulmuten.
Rambo II:n verinen ja testosteronikyllästetty seikkailu on kelvannut parodioiden aiheeksi, eikä syyttä. Osaltaan se kyllä parodioi jo itse itseään änkiessään ruutuun maksimimäärän otoksia Stallonen hikisistä lihaksista ja yliluonnollisesta tappomäärästä. Se on sitä actionia.
Miljööltään leffa on huomattavasti legendaarisempi kuin sisällöltään järkevämpi avausosa. Puukko kädessä hyppivänä, sanattomana viidakkosissinähän Rambo yleisesti tunnetaan, eikä vähiten siksi, että jatko-osiin ängettiin enemmän rahaa ja sisältöä korvattiin tehosteiden määrällä. Tehostepanostus poikikin mm. Oscar-ehdokkuuden filmille.
Pahin ongelma tässä räiskintäfilmissä on se tapa, jolla Rambon sotatraumat sysätään syrjään vain jotta rattoisampi action olisi oikeutettua. Fani toki väittää tähän saumaan, että ykkös- ja kakkososat ovat toki tyystin erilaisia, mutta että paukkuva viihdearvo ja treenattu Sly korvaavat sisällön, ajavat ohikin. No, ohi ne eivät aja tai tee leffasta mitään varsinaista klassikkoa, mutta se täytyy myöntää, että taistelulataus on kohdillaan. Loppupuoliskon pari kohtausta räjähtävät pommin lailla. Vielä kun singoista muistettaisiin ne kuulut takavaara-alueet…
