Hyvät, Pahat ja Rumat on viimeinen osa Sergio Leonen kuuluisasta dollaritrilogiasta. Leffa valmistui vuonna 1966 ja se voidaan vielä tänäkin päivänä lukea maailman parhaisiin westerneihin, ellei sitten jopa ole paras genressään. Kyseinen leffa on samalla ehkä Leonen hienoin teos (Huuliharppukostaja ei käy kaukana) ja viimeistään tämä elokuva teki myöskin Clint Eastwoodista tähden. Pitemmittä puheitta suoraan asiaan.
Puolen tunnin pituinen alkusysäys antaa elokuvalle hyvän vauhdin. Alkusysäyksen aikana leffan päähenkilöt tehdään katsojille tutuiksi ruudinkäryn sävyttämänä. Ovelan juonen avulla Eastwoodin esittämä “Blondie” eli hyvä ja Eli Wallachin esittämä “Tuco” eli ruma, tienaavat hieman helppoa ja ylimääräistä kahisevaa, kunnes viimeisen keikan jälkeen Blondie pettää Tucon ja jättää tämän aavikolle rahattomana hortoilemaan, Tuco vannoo kostoa. Toisaalla elokuvan kolmas päähenkilö “Angel Eye”, joka tunnetaan myöskin pahana, haaveilee erään sisällissotaan lähteneen sotilaan suurelle hautausmaalle piilottamasta suuresta kulta-aarteesta. Angel Eye tekee kaikkensa löytääkseen aarteen ja lähtee omalle ristiretkelleen kullankiilto silmissään. Näiden juonenkäänteiden myötä elokuva varsinaisesti vasta alkaa ja elokuvaelämys voi alkaa.
Vaiherikkaiden tapahtumien ja takaisinmaksun jälkeen Tuco ja Blondie saavat kuin sattumankaupalla tietää myöskin suurelle hautausmaalle piilotetusta kulta-aarteesta. Suureksi ongelmaksi muodostuu vain se, että Tuco tietää hautausmaan nimen, mutta ei haudan nimeä, johon aarre on piilotettu. Blondie taasen saa tietää haudan nimen, yhteistyö kulta-aarteen löytämiseksi näiden kahden välillä ei vain ota sujuakseen. Angel Eyella on sama tavoite kuin näillä kahdella, joten kolmikko tapaa elokuvan aikana monissa eri merkeissä ja homma myöskin saatetaan loppuun tyylikkäästi, yhden kenties elokuvahistorian hienoimman loppukohtauksen myötä. Täydellistä.
Näyttelijänsuorituksista ei hirveästi löytyne nipottamista, kolmikko tekee vahvaa työtä roolihahmojensa kanssa. Eastwood esittää loistavasti jo edellisistä elokuvista tuttua vähäsanaista ja erittäin nopeasti vetävää salaperäistä muukalaista, Eli Wallach tekee monipuolisen roolin levottomasti virnistelevänä, melkeinpä säälittävänä roistona Tucona ja Lee Van Cleef tulkitsee moraalinsa täysin menettänyttä, mustapukuista pahista upeasti. Roolitus on mennyt täysin nappiin, jokaista näyttelijää katselee enemmän kuin mielellään. Cleefin esittämä paha tosin tahtoo hieman jäädä statistin rooliin, mutta kelpaa se noinkin.
Tämä elokuva jatkaa kunniakkaasti spaghetti/italowesternien sarjaa Leonen ohjaamana. Elokuvasta löytyy monia spaghettiwesternien erityispiirteitä, kuten karskit, hiljaiset ja rujot pyssymiehet revolvereineen, sekä myöskin näiden välillä tapahtuvat upeat kaksintaistelut. Olennaista oli myöskin se, että elokuva kuvattiin joko italiassa tai espanjassa (hienot maisemat, muuten). Leone myös ujutti elokuvaan poikkeuksellisen paljon veristä väkivaltaa, johon ei lännenelokuvissa tuohon aikaan oltu vielä totuttu. Leonelle tyypillistä oli myöskin tunnelmaa luovien ja ovelien kuvallisten kikkojen käyttäminen, kameratyöskentely on mahtavaa ja se muodostuneekin yhdeksi elokuvan tärkeimmistä tukipilareista. Usein puhutaan, että Leone oli aikaansa edellä ohjaajana, eikä tästä hirveästi voi olla eri mieltä. Ohjaus on totuttuun tapaan mestarillista, Leonen itsensä kynäilemästä käsikirjoituksesta otetaan kaikki mahdollinen irti, dialogi sisältää muutamia kuolemattomia heittoja ja loistavasta elokuvallisesta kerronnasta muodostuu yksi elokuvan vahvimmista osa-alueista. Budjetti oli edellisosien menestyksen vuoksi hieman isompi, joten paukuissa ei säästelty ja Leone antoi mennä täysillä, antaen visioidensa jyllätä. Tuloksena mukaansatempaava western sisällissodan riepottelemassa Amerikassa, jossa ahneuden sokaisemat miehet tekevät mitä vain saadakseen hieman kiliseviä.
Erityismaininta kuluu elokuvan musiikit säveltäneelle Ennio Morriconelle. Morricone oli tälläkin kertaa mies paikallaan, sävellykset sopivat tilanteisiin kuin nenä päähän (mielenkiintoista sinänsä, sävellykset tehtiin ennen kuvauksia). Itse tunnari on varsin legendaarinen, mutta ei unohdeta kertakaikkisen mainiota hautausmaalla tapahtuvaa loppukohtausta, jossa Morriconen sävellykset kruunaavat kaiken, luoden vertaansa vailla olevan tunnelman, jonka aikana katsoja odottaa vain muutamien sekuntien pituisen ja räjähdyksenherkän loppukliimaksin pääsyä valloilleen. Jälleen kerran, täydellistä.
Viiden tähden elokuva, josta ei huonoja puolia löydy hakemallakaan, edes pituus ei häiritse, päinvastoin. Tätä voi huoletta kutsua mestariteokseksi, unohtumaton klassikko, jonka veroista ei enää koskaan tulla tekemään. Kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään leffafriikiksi kutsuvan hyllyyn, toimintaa halaville westernfaneille tämä on takuuvarma tapaus. Kahden levyn ekstroilla mässäilevää Special Editionia on saatavilla laatuun nähden halvalla hyvin varustetuista liikkeistä. Kestää monta katselukertaa, joten ei varmasti ole turha hankinta.
nimimerkki: Lutkus
