Suomeksi sekä nimellä Paula kaulassa että Merirosvo tunnettu The Pirate ei ole ikinä nauttinut yhtä suuresta suosiosta ja kehujen määrästä kuin Laulavat sadepisarat (1952) tai Ihmemaa Oz (1939). Elokuvan musiikki oli ehdolla Oscarille, mutta palkinto meni Sinun kanssasi kahden -musikaalille. Kummankin leffan naispääosassa on Judy Garland. Musikaalille harvinaisessa merirosvoaiheisessa tarinassa Garland on pippurisempi ja hauskempi kuin mitä konventionaalisessa Sinun kanssasi kahden -roolissaan. Garlandia jopa kirkkaammin loistaa kuitenkin tanssitaituri Gene Kelly, joka on Merirosvossa ehkä parhaimmassa vedossaan ikinä.
Kokonaan studiolavasteissa kuvattu Merirosvo sijoittuu espanjalaiseen rantakaupunkiin. Kaupungin kaunotar, Judy Garlandin esittämä Manuela, uneksii maankuulusta piraatista kuin nykytyttöset Jack Sparrow’sta. Hän kaipaa elämäänsä jännitystä ja seikkailuja komean ja pelottoman miehen rinnalla. Unelmien pitää kuitenkin väistyä, kun laiskanpulska mutta äveriäs Don Pedro (Slezak) saapuu pyytämään neidon kättä. Sitä halajaa myös kaupunkiin kiertävän taiteilijaryhmänsä kanssa tullut suurenmoinen Serafin (Kelly). Kun Manuelan merirosvo Macacoa kohtaan tuntema ihailu paljastuu Serafinille, hän päättää voittaa tytön puolelleen koko kaupunkia järisyttävällä piraattiromantiikalla.
Merirosvon aggressiivinen show-meininki ja päällehyökyvän rikas värimaailma ovat suorastaan huumaavia. Laulu- ja tanssinumeroita on tasaisesti pitkin tarinaa, mutta niistä jokainen tarjoaa aina jotain uutta. Osa näistä esityksistä on sidottu luontevasti kiertävien taiteilijoiden näytöksiin.
Judy Garlandin hoitaessa lähinnä laulupuolta, Gene Kelly tanssii kuin olisi tanssimassa vastustajaansa suohon. Kelly on huimassa kunnossa, minkä todistaa yksin jo leffan loppupuolta koristava, The Nicholas Brothersien kanssa toteutettu Be A Clown. Mieskolmikko harjoittaa Serafinin jäähyväisesityksessä sellaista tanssitaidetta, jota katsoessa katsojakin alkaa pyyhkiä hikeä.
Cole Porterin musiikki on Merirosvossa köykäistä tarinaa kantavampi voima. Näyttelijöiden koomisen suurieleinen esiintyminen kuuluu asiaan, kuten Mozartin opereteissa. Hahmojen varsinainen sanailu on parhaimmillaan herkullisen kipakkaa, mutta elokuvaan voi olla vaikea eläytyä juuri sen alleviivatun fiktiivisyyden vuoksi. Niin Garland kuin Kellykään eivät kovin aidoilta espanjalaisilta meikistä ja asenteesta huolimatta näytä. Lisäksi se tosiseikka, että koko elokuva tapahtuu selkeästi studioon rakennetussa lavastekolosaalissa, jättää katsojan kielelle pahvisen maun. Siinä mielessä Merirosvo on vähän kuin kotimainen Rion yö, mutta loisteliaissa Technicolor-väreissä.
