Äiti on pojan paras ystävä, etenkin jos he muuttavat kaksistaan vieraaseen pikkukaupunkiin. Mutta mitä jos molemmat ovat kissakammoisia, muuntautumiskykyisiä kummajaisia, jotka imevät elämää koskemattomista tytöistä? Eipä siinä mitään – poika menee säännöllisesti treffeille, ja kohtalokkaasti retkahtaneet neitsytsaaliit vedetään kotona iltapalaksi. Ja kissoja ei päästetä sisälle.
Unissakävelijät uppoaa Stephen King-filkkojen laajan kirjon syvimpään suohon. Moderneiksi vampyyreiksi miellettävät päähahmot ovat melko tasapaksua kamaa, ja keskivaiheilla nähtävä sukurutsaus tuntuu aika epätoivoiselta yritykseltä säväyttää katsojia. Juoni on töllöttäjällä hanskassa muutaman minsan jälkeen.
Garris varmaan itsekin hokasi jossakin vaiheessa tekevänsä toivotonta pläjäystä, sillä leffassa voi juuri ja juuri aistia jonkinmoista pimeää hilpeyttä. Okei, musta huumori olisi voinut vielä pelastaa rainan – mutta ohjaaja ei uskalla vetää vitsejänsä tarpeeksi pitkälle, ja homma jää tylsistyttäväksi kauhuksi.
Huokausta huokauksen perään. Tällaista tuubaa katsellessaan voi vain ihmetellä, miten saman jätkän kynänjälkiin voi pohjata niinkin hieno leffa kuin Kubrickin Hohto. Unissakävelijät ei toimi oikein millään tasolla.
