Tämä ei varmaankaan ole ensimmäinen elokuva, jolla on mainoslauseena: “All you gotta’ do is dream”. Mutta kuitenkin se kantaa tätä filosofiaa paremmin kuin useimmat. Ohjaaja/kirjoittaja Bill Condonin sovitus 1980-luvun Broadway-musikaalihitistä kuvaa tyylillä The Dreametts-yhtyeen nousua, huolimatta joistain vajauksista selvyydessä.
Tämä “julkisuus tulee minuksi” -tarina sisältää naislaulajatrion jotka kutsuvat itseään The Dreametteiksi. Nämä naiset ovat Deena Jones (Beyonce Knowles), Lorrel Robinson (Anika Noni Rose), ja Effie White (Jennifer Hudson). Tämä nuori tyttöjoukko saa mahdollisuutensa, kun he tapaavat uuden tulevan managerinsa Curtis Taylor Jr:n (Jamie Foxx). Taylor saa tytöt laulamaan taustoja James “Thunder” Earlylle (Eddie Murphy) ja siitä ei ole pitkä matka, että tyttötriosta tulee tarpeeksi kuuluisa perustaakseen oman show’n.
Seurauksena on hankaluuksia, jotka ovat yhteyksissä musiikkibisnekseen, ja joista suurin osa on tuloksena Curtisin hellittämättömästä manageroinnista. Tarkoituksena on ansaita paljon rahaa ja kohua. Curtis luo yhä tiukemman talutushihnan trioon, kontrolloiden kaikkea mitä he ajattelevat ja sanovat.
Teknisiltä puoliltaan elokuva on hyvin vahva. Pitkiä ottoja kiertävällä kameralla, enrgistä nopeaa leikkausta ja täydellistä ääntä sekä yllättäen myös huolellinen huulisynkkaus, antavat elokuvalla oivan pohjan. Ohjaaja Bill Condon ansaitsee ansiota myöskin – tehden muutoksen synkistä draamoista, kuten Gods and Monsters ja Kinsey, tälläiseen räikeään musikaaliin. Joka tapauksessa hänen Broadwayltä elokuvaksi -muutos vaikuttaa kutakuinkin Chicagon kloonilta. Condon kirjoitti molemmat musikaalit, mutta hän olisi voinut antaa elokuvalle – erilaisella tavalla kuin Chicagolla – oman äänensä.
Tietenkin roolisuoritukset ovat tärkeitä elokuvissa ja ne kaikki eivät tyydyttäneet. Beyoncélle ei selvästikään ollut annettu pääosin muita vuorosanoja kuin laulamista. En tiedä oliko niin alkuperäisessä versiossa Broadwaylla, vai eikö Condon ole uskonut hänen näyttelijätaitoihin. Rehellisesti sanottuna tästä ei ole Condonia syyttäminen. Beyoncé on tunnottomin näyttelijä tästä ryhmästä.
Jamie Foxx yrittää liikaa olla kusipäinen hahmo ennemmin kuin asianmukaisesti väheksyvä hahmo. Välillä hänen tekonsa oikein inhottivat. Broadway-näyttelijä Anika Noni Rose suoriutuu roolistaan hienosti, samoin Danny Glover ja Keith Robinson. Mutta silti suurin osa kehuista näyttelemisestä menevät Eddie Murphylle ja Jennifer Hudsonille. Hienossa uraa kääntävässä roolissa Murphy tekee comebackin. Hän sukeltaa esiin energisempänä kuin kukaan, halukkaana käyttämään paljon improvisaatiota eikä tehdä tyypillistä Eddie Murphy -hahmoa. Hän antaa Thunder Earlylle elävyyden ja karisman James Brownin tyyliin. Samalla esittäen haavoittunutta sielua, joka on epätoivoinen varjellessaan musiikkia jota hän rakastaa. Hudson taas, en ikinä olisi uskonut, että voisin nähdä tälläisen lahjakkuuden debyyttiroolissaan. Dialogikohtauksissa hän tekee kohtuullisen arvostettavan suorituksen. Mutta hänen esittäessän “And I’m Telling You, I’m Not Going”, hän on täynnä raivoa ja vihaa. Uskoisin, että tuossa kohtauksessa näen parhaimman suorituksen, jonka näyttelijä tekee laulaessa. Hänen debyyttiroolinsa on huikea!
Kuitenkin välillä elokuva vaikuttaa hieman nopeasti koostetulta, mikä on ihan ymmärrettävää, kun kolmen tunnin musikaali supistetaan kahden tunnin elokuvaksi. Elokuva on musikaaliviihdettä parhaimmillaan, tosin ei ihan yllä Moulin Rougen ja Chicagon tasolle.
nimimerkki: Mara
