Meanwhile City, harmaa tulevaisuus. Jonathan Preest (Ryan Philippe) on ateisti uskovaisten joukossa. Meanwhilen muurien sisällä jokaisen pitää lain mukaan noudattaa uskontoa, sillä sen totalitaristinen hallitus uskoo voivansa hallita uskovaisia paljon helpommin kuin ateisteja. Sillä ei ole väliä mihin uskoo – jotkut kyhäävät uskontonsa pesukoneensa ympärille, toiset manikyyriensä – pääasia, että tottelee ja on hiljaa ja palvoo jumalaansa. Preest on päättänyt taistella valtavirtaa vastaan, ja pukeutuu valkoiseen, kolkkoon naamioon lähtiessään Meanwhile Cityn ikuisen yön peitossa jahtaamaan vallanpitäjiä ja väärintekijöitä.
Lontoo, nykyaika. Milon (Sam Riley) häät perutaan ja hän alkaa näkemään lapsuusajan ihastustaan jokaisessa kadunkulmassa. Emilia (Eva Green) tappaa itsensä kerran kuussa, muttei kuole, koska soittaa aina ambulanssin ajoissa paikalle. Esser (Bernard Hill) etsii kadonnutta poikaansa epätoivoisesti.
Visuaalisesti Franklyn on toimiva, ja se lainailee scifiosioissaan maisemia genren merkkiteoksista kuten Dark Citystä. Tieteisfantasiatarinan asetelma on omaperäinen ja harvoin nähty uskontoon perustuvan totalitaristisen hallinnon kuvaelma, mutta luulen ihmisten silti usein vetävän yhteyksiä Franklynin ja V Niin Kuin Verikoston välillä pääasiassa siksi, että vastavirtaan uiva sankari on molemmissa valkoisella naamiolla ja vuolaalla sanavarastolla varustettu lainsuojaton. Mielestäni Franklyniä ei silti voi verrata oikeastaan mihinkään näkemääni tieteiselokuvaan, sillä se on paljon muutakin. Se luo omanlaisensa maailman, jossa kaikki tapahtumat ovat kytköksissä toisiinsa, tapahtuivat ne minä aikakausina tahansa. Kolmen muun hahmon tarinat ovat loppupeleissä aivan yhtä kiinnostavia kuin futuristisen vapaustaistelijamme taru, sillä Franklynissä on erittäin ovela rakenne. Alussa sen tapahtumat pohjautuvat laajalti Meanwhile Cityyn, kun taas loppupuolella liikutaan selvästi enemmän Lontoon seuduilla. Tämä on nerokas ratkaisu, sillä Lontoon ihmissuhdedraamat olisivat suurina annoksina alkupuolella etenkin hyvinkin puuduttavia. Nyt ne pohjustetaan leffan alkupuolella viihdyttävien scifimaisemien lomassa, ja lopussa ne puidaan hyvinkin selviksi scifin loistaessa poissaolollaan. Tässä vaiheessa ainakin itse olin jo niin koukussa, etten erityisemmin kiinnittänyt huomiota Lontoossa tapahtuvien asioiden välillä ontuvaan dialogiin ja käsikirjoituksen yleiseen kehnouteen kyseisten tapahtumien esittämisessä. Yksi valopilkku nykyajan tapahtumissa on Milo ja hänen lapsuuden rakkautensa, jotka luovat suhteen jota voisi analysoida vaikka kuinka. Milo tuntee olonsa petetyksi, ja taantuu takaisin ensimmäiseen rakkauteensa, joka tuntuu nyt vanhempana niin puhtaalta. Niin todelta. Ikävää on, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ohjaaja McMorrow tasapainottelee tapahtumien välillä niin käsikirjoituksensa kuin myös kuvauksensa kanssa. Scifimaailma näyttää aivan omanlaiseltaan, ja nykyajan Lontoo näyttää arkisen harmaalta, muttei liian harmaalta ollakseen valetta. Kaikki näyttää aina todelta, tapahtui se nykyajassa tai tulevaisuudessa. Harvat scifimaailmassa tapahtuvat taistelukohtaukset ovat myös piristävän realistisia, vaikka niissä käytetäänkin varsin ahkerasti tyylikkäitä hidastuksia toiminnan selkeyttämiseksi.
Onkin tavallaan kovin ikävää, ettei Franklyn välitä hahmojensa pohjustamisesta erityisemmin. Tämä luo koko elokuvan ajan katsojalle eräänlaisen välinpitämättömyyden tunteen sen hahmoja kohtaan, sillä heitä ei missään vaiheessa esitellä katsojalle kunnollisesti. Saamme tietää mitä heille on tapahtunut ja millaisia he ovat katsomalla elokuvaa. Joidenkin kohdalla tämä toimii paremmin kuin muiden. Esimerkiksi Ryan Philippen valkoisella naamarilla varustettu epäuskovainen toimii hahmona vallan erinomaisesti runsaiden kertojanomaisten monologien kautta, kun taas Bernard Hillin lastansa etsivä isä jää erittäin vajaaksi jopa elokuvan loputtua, vaikka McMorrow yrittääkin kovasti petrata käsikirjoituksellaan Hillin hahmon rakennetta loppua kohden. Myös Joby Talbotin säveltämä musiikki jää loppupuolella puolitiehen. Etenkin elokuvan kliimaksissa tapahtumia olisi upeasti voinut siivittää lisäämällä hieman äänekkäämmän ja vähemmän pianopainotteisen musiikin taustalle, mutta Talbotin musiikit pitävät volyymin kokoajan pohjalukemissa ja täten eivät luo tarvittavaa vaikutusta tiettyjen kohtauksien aikana. Tämä myös estää tiettyjä osioita pääsemästä täyteen audiovisuaaliseen potentiaaliinsa, mutta onneksi sitä ei useimmiten edes huomaa, koska katsoja on niin kiinnittynyt elokuvan tapahtumiin.
Franklyn on välillä hyvinkin vaikeaselkoinen, mutta loppupeleissä ymmärrettävä ja joskus suorastaan nerokas valopilkku nykyajan toimintascifikatraassa, jota ei kannata jättää väliin. Tätä lähemmäs emme tällä vuosikymmenellä tule pääsemään Dark Cityn nerokkuutta, joten syleilkäämme tätä tieteisdraamaa avoimin sylein heti kun voimme.
Versioinfo
Elokuva on saatavilla Suomeen erinäisistä brittiläisistä internetelokuvakaupoista kohtuulliseen hintaan englanninkielisillä tekstityksillä varustettuna. SuomiDVDkin on tuloillaan Sandrew Metronomen toimesta, ja se tulee löytymään myös Blu-Rayna kauppojen hyllyiltä 28.10.2009.
