Krzysztof Kieslowski on ohjaajanero, joka tuo valkokankaalle erilaisia ihmiskohtaloita. 80-luvulla hän teki kaksi lyhytelokuvaa, jotka ovat elokuvanhistorian ehdottomia merkkiteoksia. Toisessa käsitellään rakkautta, toisessa tappamista, mutta asiat eivät ole kummassakaan niin mustavalkoiset kuin aluksi saattaisi kuvitella. Teemat ovat tunnepuolella täydelliset vastakohdat toisilleen, mutta molemmissa seuraamukset voivat olla yhtälailla kohtalokkaita.
Ihmiset, joita elokuva pääasiassa kuvaa, ovat jokainen omalla tavallaan itsekkäitä. Kolmesta keskiössä olevista henkilöistä ensimmäinen on lapsirakas Jacek, jonka elämä on kääntynyt ylösalaisin kohdattuaan suurempia vastoinkäymisiä. Kovantien kulkurin painavat surut purkaantuvat sydämeltä kohtalokkain seurauksin, joista ei ole paluuta entiseen. Toinen henkilö on paremmasta huomisesta haikaileva taksikuski Waldemar, jonka elämä saa äkkipäätöksen kun on todellakin väärässä paikassa väärään aikaan. Hän on koirarakas persoona, joka halveksuu ihmiskunnan loisia samalla tapaa kuin Robert De Niron esittämä Travis Bickle tekee Scorsesen Taxi Driverissä. Kolmas henkilö, jonka kohtalo kietoutuu kahden edellä mainitun omiin, on juuri lakimieheksi valmistunut innokas nuorimies Piotr. Hän on huoleton kaveri, jonka elämä ei voisi paremmin mennä: on elämänsä rakkaus, unelma pääsykokeen läpäisemisestä saavutettu sekä mopedi, jolla päräytellä pitkin kyliä. Herkkä ja rakastava mies saa käsiteltäväksi asian, jollaista ei noin vain harteilta pois pyyhitä, sillä hän on vastuussa väärällä tapaa itsenäistyneen, yksinään surun kanssa jätetyn Jacekin vääjäämättömästä kohtalosta. Kylmän ja synkän kohtalon saavan tuomitun asianajaja, rikoslakia innokkaana edistämään lähtenyt Piotr joutuu lopulta punnitsemaan omaa painoaan päättäjien keskellä ja hyväksymään sen tosiasian, että on itse aivan samassa tilanteessa mistä Jacekin alamäki alkoi.
Elokuvan loppu antaakin katsojalle paljon pohdittavaa pääosin siitä, että kaikillahan on oikeus elää, mutta kenellä on siihen tarkoitus? Miksi tehdään niin kuin tehdään, eikä katsota itseään peilistä kertaakaan? Kuka lopulta on oikeasti vastuussa ihmisen hengestä sekä päättämässä siitä? Painavia asioita, jotka ovat planeetallamme valitettavasti edelleen vahvasti läsnä, vaikkei välttämättä elokuvan esittämällä tavalla. Ehkäpä kuolema onkin joskus parempi paikka kuin epäonnistuneessa yhteiskunnassa eläminen? Toinen asia, mikä elokuvasta huokuu, on maailman minimaalisuus. Kohtalokas kiinnijääminen on pienen asian varassa ja keskiön ihmisten kohtaaminen erilaisissa olosuhteissa antaa heille pohdittavaa, että mitä olisivat voineet tehdä toisin. Loppujen lopuksi jokainen on vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan, sillä kun ei ole sankareita, vaan ihmiskohtaloita joiden jokaisesta liikkeestä seuraa jotain. Tässä se on niin, että lopulta yksi on lopullisesti tuomittuna, yksi kuolleena ja yksi epäonnistuneena. Surullisinta kuitenkin on, että miestä, jota elämä on eniten päähän potkinut, puhutellaan merkityksettömällä numerolla.
Leffan tunnelma on raskas, tiivis ja seesteinen. Kieslowskin taito sekoittaa eri tunnetiloja välittäviä kuvauksellisia seikkoja keskenään on vertaansa vailla ja äänimaailmaa käytetään pönkittäjänä täydellisen oikein, sillä äänitehosteet sekä koskettava musiikkimaailma tukevat tunnelmaa kokonaisuudessaan erittäin hienosti. Kun oikeanlaisessa kuvastossa seuraa tilanteeseen sopivin ääni, ei minkään pitäisi jäädä katsojalle epäselväksi. Kuvaustyyli on yksinkertaista, sillä minkäänlaisia erikoisempia tehosteita ei ole käytetty, mitä nyt linssissä huomattavan paljon eräänlaista ”supistusefektiä” kertomaan katsojalle yhteiskunnan avarakatseisuudesta. Valoa ja varjoa hyödynnetään kohtuupitkin otoksin hienosti ja tällä saadaan synkkää sekä painostavaa tunnelmaa aikaan, ja onkin ironista jälleen huomata, että harvoissa kauhuleffoissakaan ei onnistuta asiassa yhtä taitavasti kuin tässä. Vaikkei näyttelijöiden suoritukset ole pääpainossa, ei niistä pahaakaan sanottavaa keksi, sillä esiintymiset ovat varsin tunnepitoisia ja arkirealistisia. Elokuvasta saakin paljon enemmän tutkimalla hyvin kirjoitettuja henkilöhahmoja ja täten vaatii osittain kovempaakin aivotyöskentelyä. Elokuvan pituus on juuri oikea, sillä koko 80 minuuttia saadaan pidettyä katsojan tunteet pinnassa. Ei siis mitään kevyttä viihdettä tai katsottavaa kavereiden kesken pidettävässä filmi-illassa. Elokuva on parhaimmillaan kun asennoidutaan oikeanlaiseen mielentilaan, katsotaan ilman häiriötekijöitä ja mielellään ihan omissa oloissaan, jolloin jää hyvin aikaa pohtimiselle.
