Todd Solondz käsittelee elokuvissaan vaikeita asioita kertomalla niistä suoraan, mikä tekee niistä usein vaikeasti lähestyttäviä. Hänen elokuvansa henkilöhahmot ovat yleensä kamalia ihmishirviöitä, joiden edesottamusten seuraaminen sattuu kotikatsomossa. Hän lataa elokuvansa täyteen mustaa huumoria, minkä vuoksi Solondzin ohjaukset eivät ole kaikkien makuun. Jo hepun läpimurto, Tervetuloa nukketaloon, edustaa tätä samaa hillittömän satuttavaa linjaa. Teemoina on Solondzin usein käyttämät heräävä seksuaalisuus ja alistaminen. Myös ydinperhekritiikki ja koulumaailman parodiointi tuo leffaan satiirista pilkettä silmäkulmaan.
Päähenkilönä toimii 12-vuotias Dawn, jonka elämä on kaunistelemattomasti sanottuna täyttä helvettiä. Älyä häneltä löytyy päänupista, mutta ei viehättävyyttä naamavärkistä. Koulussa häntä nimitellään koiranaamaksi tai lesboksi, milloin miksikin. Kiusaajat ovat koko ajan nälvimässä ja ahdistelemassa. Dawn kokee sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Kotona vanhemmat sulkevat silmänsä Dawnin ongelmilta ja keskittyvät kunnioitettavan esikoispojan koulusaavutuksiin sekä täydellisen kuopustytön viehättävyyteen. Ainut kaveri on hintahtava Ralphie-poika. Jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana kaikki sympatiat ovat Dawnin puolella ja viha on suuri häntä syrjiviä henkilöitä kohtaan.
Tässä elokuvassa kaikki henkilöhahmot tekevät kaiken vain omien etujensa vuoksi, muista ihmisistä ei ole väliä. He alistavat heikompiaan, koska he pystyvät siihen. Jopa Dawn on töykeä, ilkeä ja alistava muita ihmisiä kohtaan aina kuin siihen vain pystyy. Ilkeyshän on se kapitalistista yhteiskuntaa pyörittävä voima. Kerronta on suoraviivaista, minkä vuoksi elokuva iskee suoraan asian ytimeen. Mukana on paljon herkullisia yksityiskohtia ja hauskoja hetkiä. Nauraminen tekee kuitenkin pahaa, sen verran mustaa leffan huumori on. Solondz puhuttelee taas katsojiaan pureskelematta elokuvaansa valmiiksi suurta yleisöä mielyttäväksi möykyksi. Ajatukset kimpoilevat suuntaan ja toiseen katsojan pääkopassa, kun hän katselee Tervetuloa nukketaloon -elokuvaa. Leffa kuvaa todella hyvin murrosiän vaikeutta ja sekavuutta. Monet katsojat varmasti tunnistavat oman nuoruusaikojensa tunnetiloja tästä teoksesta, vaikka nuoruus ei olisikaan ollut yhtä rankka kuin Dawnilla.
Tervetuloa nukketaloon on monella tapaa hyvin mainio elokuva ja melkeinpä jopa Solondzin paras filmi. Sen henkilöhahmot ovat rakastettavan inhottavia, eivät tosin yhtä monipuolisia kuin Onnen ihmissuhdekarusellin jäsenet. Katsojalla on katsomishetkellä hauskaa, mutta kun leffa loppuu, niin olo on todella paha. Onhan hän katsellut 84 minuuttia ihmisten ilkeyttä ja heikompien alistamista. Seksuaalisuuden herääminen kuvataan kipeän aidosti, ei American Pie -tyylillä sikaillen. Jutusta revitään hienoja vitsejä, mutta useat ihmiset ovat lopulta liian kilttejä nauraakseen. Myös dialogi sisältää teräävyydessään hienoja kommentteja.
Suuri syy satuttavuuteen on ilmestymisvuotenaan vasta 13-vuotiaan Heather Matarazzon vakuuttava ja pahuksen vahva roolityöskentely satutettuna Dawnina. Tämän jälkeen pääasiassa sivuosissa nähty nuori näyttelijätär todisti taitonsa tekemällä ehkäpä ajatuksia herättävimmän lapsiroolin elokuvien historiassa. Myös muut näyttelijät ovat aidonoloisia renttuja, eivät mitään Hollywoodin kiiltokuvanaamoja.
Ei todellakaan mitään mainstreamia. Tämä perheidyllin kuvaus vie inhottavuudessaan voiton jopa Pulmusten vastaavasta. Kaikkiin tämä ei varmasti iske, mutta suosittelen yrittämään, että iskeekö Solondzin kiero visio sinun ajatusmaailmaan. Tervetuloa nukketaloon on joka tapauksessa helpoiten lähestyttävää Solondzia.
