On lähes varmaa, että kauhudiggarin mielenkiinnon saa herätettyä tiedolla salaa ilman kuvauslupia Disney Worldissa kuvatusta pienen budjetin kauhuelokuvasta. Escape from Tomorrow on ohjaaja-käsikirjoittaja Randy Mooren esikoistyö, joka on kerännyt huomiota uskaliaana projektina tarkoin brändiään suojelevan Disneyn silmien alla. Teoksella on kaiken kaikkiaan erinomaiset lähdökohdat jäljittelemättömälle ja kriittiselle elokuvalle, mutta lopputulos jättää hyvin hämmentyneeksi.
Täpötäyden huvipuiston ylivirikkeellisessä ympäristössä alkaa vähemmästäkin järki horjumaan, puhumattakaan tekopirteään maailmaan astumisesta henkilökohtaisen kriisin kynnyksellä. Elokuva kertoo juuri potkut työstään saaneesta perheenisästä Jimistä (Roy Abramsohn), joka lähtee viettämään perheensä kanssa lomaa ihastuttavaan Disney Worldiin. Uutisesta vielä tolaltaan oleva isä alkaa pikkuhiljaa näkemään puiston ilosta kuplivan kuoren alla omituisia asioita, jotka eivät sinne kuulu. Siitä päästäänkin pohtimaan taas, mikä on mielikuvitusta ja mikä ei.
Pisteet elokuvalle on annettava rohkeutta vaativasta ideasta ja sen suurimmilta osin laadukkaasta toteutuksesta. Turisteiksi tekeytyminen ja samalla elokuvan kuvaaminen sissityyliin ei liene ollut helppo tehtävä. Vain muutamasta tönköstä lavastuksesta huomaa, ettei ihan joka paikassa ole ollut mahdollista kuvata pitkiä ottoja. Tyyli tarjoaa pakon sanelemana ripauksen dokumentaarisuuden tuntua olematta kuitenkaan jo loppuunkaluttua found footage -pelleilyä. Värikylläisen satumaailman mustavalkoisena esittäminen riisuu siitä kaiken tuttuuden ja turvallisuuden tunteen, ja tekee lapsuudesta asti syötetystä kuvastosta yhtäkkiä vieraannuttavaa ja hermostuttavaa. Huvipuistolaiteajeluihin on saatu välillä jopa karmivaa, luotaansatyöntävää tunnelmaa.
Hyvistä puolistaan huolimatta on pakko myöntää, että Escape from Tomorrow on katselukokemuksena lopulta yhtä miellyttävä, kuin riitaisa perheloma hikisessä turistirysässä. Töhöilevä isä kinastelee mäkättävän vaimonsa kanssa, tiirailee alaikäisiä tyttöjä, ja trippailee teema-ajelujen kyydissä. Tätä on miltein koko elokuvan sisältö. Isä Jim on todella ärsyttävä ja samaistumisen kannalta mahdoton hahmo, eikä hieman puiseva näyttely edistä asiaa. Harvinaisesti lapsinäyttelijät onnistuvat elokuvassa aikuisia paremmin. Laitteiden kyydissä istumisen kuvaamiseen käytetään kohtuuttoman kauan aikaa, kun ottaa huomioon niiden tarjoamien jälkituotannossa ympättyjen kauhuelementtien yksipuolisuuden.
Elokuvan hype perustuu siihen, että se ei ole Disneyn hyväksymä, ja että se on kuin ihmeen kaupalla saatu kuvattua salaa – vieläpä toistaiseksi ilman jättiyhtiön aloittamia oikeustoimia. Sen ei pitäisi kuitenkaan olla ainoa syy, miksi tämä elokuva olisi pitänyt tehdä. Tuntuu, että ohjaajalla on vain ollut pakkomielle toteuttaa elokuva huvipuistoympäristössä, vaikka sisältö olisi vielä hieman hakusessa. Ennakkokäsitys antaa myös ymmärtää leffan olevan jollain tapaa kriittinen Disneytä kohtaan. Jos näin on, on viesti hyvin epäselvä, tai ainakin omalta osaltani hukkui elokuvan sekavuuteen. Mainonnan ja näkyvyyden saavuttamisen vinkkelistä uhmakkaan indie-leffan markkinointi Disneyn nimen siivellä on kieltämättä nerokkuutta.
Täysveriseksi kauhuelokuvaksi on Escape from Tomorrowia turha nimittää, sillä tyylilaji tuntuu vaihtuvan elokuvan edetessä useaankin otteeseen. Vaikka vihaankin kaavamaisuutta, pelkkä Disney World ympäristönä olisi ollut mitä oivallisin perinteisempään tyyliin tehdylle kummituselokuvalle ripauksella piikittelyä Mikki Hiirelle. Sen sijaan homma leviää vähän joka suuntaan, tuputtaen katsojalle monia mihinkään johtamattomia sivujuonia ja tasoja. Tästä tullaan yhdistelmään vaivaannuttavan outoa komediaa, Matrix Reloadedin Arkkitehti-kohtausta, perheidyllin rikkoutumista Hohdon hengessä, ja köyhän miehen David Lynchiä. Yksinkertaisesti sanottuna tässä on elokuva ei mistään.
Joskus on hienoa, että elokuva antaa katsojan päättää, mitä se yrittää loppupeleissä kertoa. Escape from Tomorrow jätti allekirjoittaneen vain kiroilemaan. Elokuvasta löytää monia teemoja ja tulkintoja, joita se vinoutuneesti esittää, mutta mikään niistä ei ole niin kiinnostava, että se pyyhkisi pois koko sekoilun kehnouden. Teos on kuitenkin onnistunut siinä, mistä se huomionsa hakikin. Eli piilokameratuotannosta kuvauskiellon alaisella, varjellun brändin ikonisella tontilla, ja sen esittämisestä epäperinteisissä tunnelmissa. Tuskin tästä kuitenkaan tullaan puhumaan sinä elokuvana, jota Disney ei olisi missään nimessä halunnut tehtävän.
