Elokuva nimeltä Manos: The Hands of Fate on IMDb:n sadan huonoimman elokuvan listalla sijalla kolme. Syitä ei tarvitse miettiä kauaa katsellessaan tätä tekelettä. Juoni on jo kuvattu (niin täydellisesti kuin sen vaan saa selkeästi kuvattua) alla olevassa arvostelussa etten sitä ala enempää noteeraamaan.
Näyttelemisestä tuskin viitsii puhua. Päähenkilökaartin täysin monotoninen, tunneköyhä ja kuollut ääninäyttely on vertaansa vailla; kuvauskalustossa ei ollut mikrofonia jolloin äänitys jouduttiin dubbaamaan jälkikäteen. Itse asiassa, tarinan pikkutytön Debbien (Jackey Neyman) äänen dubannut henkilö purskahti itkuun kuullessaan äänityöjäljen. Näyttelytyö itsessään on vitsi, reaktiot ovat laimeita jos niitä on ollenkaan; esimerkkinä nytkähtelevän, koko ajan epäilyttävänä pälyilevän Torgon (John Reynolds) puheet siitä ettei hänen salaperäinen Mestarinsa hyväksy vierailijoita vaikkei “Hän enää olekaan keskuudessamme” puhumattakaan yhtäkkisestä idioottimaisesta suunnanmuutoksesta asenteessa palvelumyönteiseen suuntaan ilman että Torgon asenteessa tai äänensävyssä tapahtuu mitään relevanttia muutosta, puhumattakaan siitä että päähenkilöt edes kummeksuisivat asiaa mitenkään. Naurettava on myös ajatus asettua saman katon alle kummallisen, Mestaristaan vuoroin keskuudestamme poistuneena, vuoroin siten että Mestari haluaa perheenäidin Margaretin (Diane Mahree) vaimokseen, puhuvan miehen kanssa jolla on muitakin vahvan psykoottisia, pelottavia piirteitä käyttäytymisessään.
Juonen epäjohdonmukaisuudet ovat osittain puhdasta sattumaa, osin huonoa toteutusta; esimerkiksi kohta jolloin poliisit poistuvat autostaan pimeällä kirjaimellisesti kahden askeleen päähän kuultuaan laukauksia ja päättäen palata saman tien takaisin autoonsa ikään kuin tilanne olisi mystisesti häipynyt tietoisuudesta. Tämä selittyy sillä ettei budjetti sallinut kunnon valaistusta jotta poliisin partiointia jne. oltaisiin voitu kuvata laajemmallakin säteellä pimeydessä. Myös autoilevan nuorenparin (mitättömäksi jäävä) rooli selittyy sillä että vaikkei tyttö (Joyce Molleur) loukkaantumisensa takia voinut päästä alkuperäiseen roolitukseensa Margaretina, mutta koska rooli elokuvasta oltiin jo luvattu päätti ohjaaja Harold P. Warren tehdä kompromissin. Tosin idioottimaisuuteen mennään kuvattaessa rakastunutta nuorta paria ties monennen kerran, elokuvan loppupuolella näiden istuessa avoautossa suudellen keskellä yhä voimistuvaa sadetta! Tässä vaiheessa alkoivat ohjaajankin tekosyyt ja selitykset loppua.
Tällaisen ryöpytyksen jälkeen on hyvä kysyä: Miksi tämä pitäisi katsoa? Vastauksia on kaksi; Ensiksi ottaa oppia huonosta elokuvasta ja verrata esim. Alfred Hitchcockin Psychoon, katsoen mitä pitää tehdä ja mitä ei jos haluaa kauhuelokuvan. Toiseksi; Tämä kuuluu surullisenkuuluisan Taistelukenttä Maa- elokuvan kanssa siihen genreen jossa elokuva on niin uskomattoman huono että siitä tulee nautinnollista katsottavaa, ns. guilty pleasure- materiaalia. Quentin Tarantino omistaa tämän elokuvan kaitafilminä, siteeraten sitä ironisesti suosikkikomediakseen. Yksistään Torgon hahmo on uskomattoman herkullista katseltavaa; hänen oma pahaenteinen, kuuluisa tunnusmusiikkinsa alkaa soimaan pelkästään hänen löntystäessään vaivalloisesti keppinsä varassa.
Toisin sanoen, elokuva on näkemisen arvoinen! Hyvät naurut ovat taattu oire moisesta makeankitkerästä nautinnosta.
P.S: En voi antaa viittä tähteä koska elokuva ON todella surkea, oli se sitten kuinka nautinnollinen tahansa, jolloin putoaa yksi tähti pois.
