Sotamies David Manning (Ron Eldart) selviää astetta pidemmän ajan tappioita vaativissa taisteluissa. Täten Kapteeni Roy Pritchett (Martin Donovan) ylentää hänet suoraan joukkueenjohtajaksi. Manningin joukkue koostuu kokemattomista tulokkaista ja hän yrittää saada näistä kunnon sotilaita, mutta taisteluissa heidän henki on usein ensimmäisestä kerrasta vainaa. Manning haluaa pois rintamalta ja tekee diilin everstiluutnantti Rickmanin (Dwight Yoakam) hän ja joukkueensa menee tuhoamaan vartioimaton vihollisen 88millinen tykistöasema niin Menning saa siirron. Tykinvaltauksessa hän huomaa, että pelkurimainen tulokas sotamies Warren Sanderson onkin paineiden alla rohkea sotilas. Tästä diilistä kuulee toisen joukkueen Alikersantti Patrick Talbot (Dylan Bruno) ja näin pientä ristiriitaa syntyy heidän kesken. Mutta loppujen lopuksi ajautuvat sopuun ja rynnäkköä edeltävänä yönä nämä päättävät Menningin joukkueen jäljellä jääneen miehistön kanssa, että vihollisen panssarivaunut on tuhottava ennen hyökkäystä.
Kun Aseet Vaikenevat ei omaa ollenkaan niistä virheistä mistä yleensä monet sotaelokuvat kärsii, elikäs tämä ei ole yhtään kaavamainen saati tylsä. Juonessa olevat ristiriidat ja hyvin kirjoitetut henkilöt pitävät tarinan kiintoisana taistelujen ulkopuolellakin. Sodan kurjuutta selitetään enemmänkin kameralla eikä (pitkästyttävillä) monologeilla niinkuin Hamburger hillissä. Tämä onkin tehokkaampi tapa, elokuvan alku ja loppukohtaus ovatkin jääneet mieleen pitkäksi aikaan.
Käsikirjoitus on siis hyvää ja sitä tulkitsee loistavat roolisuoritukset. Ron Eldard tekee vakuuttavaa työtä katkerana ja vastuuta pelkäävä David Menninginä, joka aluksi ajaa vain omaa selviytymistään, kunnes lopussa huomaa muuttuneensa jopa althuristiseksi sotilaaksi. Myös Zuk Ourth näyttelee hyvin aluksi pelokasta – myöhemmin rohkeaa Warrenia. Uskottavat suoritukset tulee myös Timothy Olyphantilta sekoavana luutnanttina ja Donovanilta karismaattisena ja sanavalmiina kapteenina.
Vaikka budjetti oli suhteellisen pieni, tässä on ehkä parhaimpia taistelukohtauksia mitä sotaelokuvissa onkaan ollut. Se myös osaksi siitä, että John Irvin halusi ohjata Kun Aseet Vaikenevat historiallisesti tarkaksi ja näin ylilyönneiltä vältytään.
Tykistön pauhatessa taustalla on tunnelma saatu hyvin tiiviiksi. Tosin jotkut saattavat pitää taistelukohtauksissa soivan jazzmaisen musiikin kuullostavan enemmän koomiselta. Omasta mielestäni se enemmänkin korosti tunnelmaa, muttei siihen paljoa kannata nojata. Pituutta ei ole liikaa, mutta huumoria tarjotaan aika niukasti, tosin se antaa hyvän kuvan sodan tuottamasta yksinäisyydestä minkä sotilaat joutuvat kokemaan.
