Otetaan yksi aarre, kätketään se sopivan syrjäiseen paikkaan ja annetaan muhia siellä vuosikaudet. Otetaan sitten kourallinen pikkupoikia, kehitellään pystyyn rakennustyömaa ja annetaan asioiden luistaa omalla painollaan.
Rehevää brittifarssiperinnettä edustava Passi Pimlicoon kuvaa erään englantilaisalueen havahtumista täydellisen yllättävään tilanteeseen. Yhdessä yössä unelias Pimlico muuttuu omaksi valtiokseen, kiitos ikivanhan asiakirjan, joka löytyy vanhasta aarrekätköstä. Pula-ajan riivaamat kansalaiset ovat tietysti riemuissaan; uudessa valtiossa säännöstelystä tulee heti kohta historiaa ja pubinpitäjälläkin on mahdollisuus kohota korkeaan virkaan. Vaan uuden valtion ilmaantuminen kartalle tuo esiin myös ongelmia.
Viehättävän vanhanaikainen ja ah-niin-täydellisen kuivakkaan brittihuumorin kyllästämä komedia tuntuu yhäkin ajankohtaiselta. Aina jossakin päin maailmaan synnytetään uutta valtiota – jos jonkinmoisten kärsimysten keskellä. Passi Pimlicoon kuvaa humoristisuudestaan huolimatta hyvin niitä moninaisia seikkoja, joita tuollaiseen tapahtumaan liittyy.
Elokuvassa näkyy monista muista rooleistaan tuttuja kasvoja. Neuvokasta pubinpitäjää esittää My Fair Ladyssä kansanomaisuudellaan hauskuuttanut Stanley Holloway. Neiti Marpleakin esittänyt Margaret Rutherford taas esittää antaumuksella professori Hatton-Jonesia, jonka painava sana panee liikkeelle Pimlicon itsenäistymisen. Heidän, ja lukuisten muiden persoonallisten kasvojen käsittelyssä Passi Pimlicoon on vielä tänäänkin sangen eloisa elokuva. Huolimatta mukaan ympätystä romanssinpoikasesta ja ennalta arvattavasta loppuratkaisusta näiden tyyppien valkokangaselämää on mukava katsoa. Jos rainavanhuksesta nyt joku pykäisi uusintaversion, olisi se taatusti paljon valjumpi, silikonikohenteisten komeljanttarien patsastelumaa.
