Uuno Turhapuro: This is my life päättää suositun Turhapurosaagan näyttävästi. Jälleen kerran Ere Kokkonen ohjaa tämän helposti samaistuttavan supisuomalaisen perusjätkän suomalaisten sydämiin. Kaikkiaan Turhapuroelokuviahan on yhdeksäntoista, julkaistuna vuosien 1973 ja 2004 välillä. Elokuva oli Suomen toiseksi katsotuin elokuva vuonna 2004, katsojia kerääntyi teattereihin noin 154000.
Elokuvan alussa Uunon paras kaveri Sörsselssön ilmoittaa tämän This is my life –tv-kilpailuun, jossa haetaan mahdollisimman mielenkiintoisen elämäntarinan omaavaa henkilöä. Jos selviytyy jatkoon, pääsee tavoittelemaan suurempaa rahapottia. Siellä Uuno sitten kertoilee itsestään ja samalla myös katsojat voivat muistella vanhempia elokuvia. Uunon puheen lomassa näytetään pätkiä vanhemmista elokuvista, jolloin tulee sellainen mukava ”olen nähnyt tuon ennenkin” –fiilis. Tämä fiilis tietysti tulee voimakkaampana sitä paremmin, mitä enemmän Uunoja on nähnyt.
Elokuva ei kuitenkaan muistuta dokumenttia, jossa näytetään pätkiä vanhoista leffoista, vaan siinä on myös oma juonensa. Heti alkaa tapahtua, kun Uuno soluttautuu rikkaiden vanhainkotiin, jossa asuvat Uunon appiukko Tuura, tämän vaimo sekä koko joukko muita persoonallisia vanhuksia: sekä pokeririnki, jalkapallorinki, paatunut vedonlyöjä että dementikkojen kingi löytyy talosta.
Vaikka Vesku onkin lihonut ja ikää on tullut, on hän edelleen se sama Uuno kuin ennenkin. Aina kekseliäs, hauska ja vilpittömän tavallinen suomalaismies. Sörsselssöniä esittävä Simo Salminen taas ei oikein iske tässä elokuvassa. Sattuneesta syystä Spedeä ei valitettavasti elokuvassa nähdä. Julkkispuolta edustaa tällä kertaa Mika Häkkinen.
Vaikkei uunoilua olisi niin kovasti seurannutkaan, outo haikeus valtaa katsojan elokuvan lopussa, kun näyttelijät katoavat kallion taakse ilta-auringon loisteessa. Sen verran kova tunnelataus elokuvassa on. Tässäkö tämä sitten on? On se. Mutta kuten elokuvan lopussa sanotaan; ”Vaikka tekijät poistuvat, niin nauru elää”
Jos on yhtään Uunoa nähnyt niin tämä on ”must see”!
