Tuottaja ja ideasampo Gene Roddenberryn 1960-luvun kulttiluomus Star Trek on poikinut niin monia elokuvia ja samaan maailmaan sijoittuvia sarjoja, että niiden kaikkien marathonista tuskin selviäisi järjissä, jos edes hengissä. Ajassa lineaarisesti alkuperäistä Star Trek -sarjaa seurasi tämä, Star Trek: The Next Generation -scifistely, joka näki päivänvalon 1980-luvun lopulla.
The Next Generationin kolme ensimmäistä kautta ovat näin jälkeenpäin tarkasteltuna uskomattoman huonoja verrattuna vaikkapa sen viidenteen kauteen. On oikeastaan yllätys, kuinka sarja selviytyi nuo huterat alkukaudet. Ehkäpä se tapahtui kalliiden ja vielä tänäänkin hyviltä näyttävien tehosteiden ansiosta? Erityisesti kolmoskaudella ei voi kuin ihastella, miten hienosti Enterprise kiitää avaruuden halki ja tulittaa tarvittaessa tai kuinka hyvää työtä maskeeraajat ovat tehneet muuttaakseen tavalliset ihmiset isokorvaisiksi ferengeiksi ja muiksi suuren avaruuden asukeiksi. Sarja selvästi paranee ainakin visuaalisesti jo kolmanteen kauteensa mennessä.
TV-sarjan visuaalisen kehityksen lisäksi toivoisi tietysti kokevansa kehitystä myös episodien juonenkuluissa, dialogissa ja näyttelemisessä. Ikävä kyllä uuden sukupolven kolmannen kauden seikkailuista harmillisen iso osa jää turhan usein leijumaan johonkin höpösfäärien korkeuksiin. Myöhemmistä kausista poiketen seasonia ei aloiteta jatkotarinan loppuosalla, vaan köykäisellä tietokonevirhestoorilla Evolution, jonka yliampuva naniittihyökkäys ei juuri ketään ravistele. Yhtä kömpelöä tuubaa, mutta saippuasarjahenkisempää tursuaa neuvonantaja Troin (Sirtis) ja avaruuslaivalla vierailevan Devinoni Rain (Matt McCoy) suhdetta tirkistelevä The Price. Näyttelemisen kömpelyys paistaa esimerkiksi ärsyttävän kulmikkaasti kirjoitetusta osasta Hollow Pursuits, jossa puiseva luutnantti Barclay (Dwight Schultz) pakenee todellisuutta holokannen fantasioihin. Riippuvuus on aihe, josta olisi kai saanut tässä ympäristössä mehevämmätkin mehut tiristettyä. Miksi näin ei ole tehty, saattaa johtua pelosta menettää sankka joukko sarjan faneja.
Mikä TNG:n alkutaipaleessa eniten mättää on tekijöiden ilmeinen pyrkimys tehdä vanhaa Star Trekiä uusiksi. Tämä näkyy läpi vaikkapa jaksossa The Most Toys, jossa androidi Data (Spiner) tulee kidnapatuksi kauppamies Kivas Fajon (Rubinek) kokoelmiin. Tilanne on vähän kuin Spockin oloinen tyyppi olisi pantu tuuraamaan kapteeni Kirkiä Space Seedin ja The Tholian Webin laimennetussa sekoituksessa. Toisin sanoen, katsojalle tarjotaan kurkkua banaanina, mutta pettymys ei ole kovin suuri, jos sattuu pitämään kummastakin. Vähän käyriähän ne ovat kummatkin.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin; Star Trek: The Next Generationin kolmannen kauden huippuhetkiä ovat jaksot, joista jää käteen muutakin kuin hössötystä kummissa puvuissa ja maskeissa. Déjà Q pudottaa avaruusalus Enterprisen matkaan vaihteeksi Q:n, joka on skandinaavista Loki-jumalaa muistuttava kujeileva jumala. John de Lancien rakastettavan villisti tulkitsema Q kokee kovia, kun hänet äkkiä pakotetaan luopumaan ylimaallisista oikeuksistaan. Jakso perehtyy kipakasti ideaan jumalasta ihmisenä.
Eräs toinen maininnan arvoisista episodeista on The Offspring, jossa androidi Data rakentaa itselleen lapsen (Hallie Todd). Eräänlaisena Pinokkio-muunnelmana esitelty Data yrittää tulla sekä ihmiseksi että isäksi, muttei androidina voi tuntea ihmisen tavoin. Mitä tällaisen muuten ylivertaisen koneen lapsi sitten voisi olla? Tieteen riemuvoitto vai tuhon alku?
Hienoja episodeja ovat myös politiikan vallankäyttäjien häilyväistä asemaa pohtiva Sarek, jossa vierailee Spockin isää iät ja ajat esittänyt Mark Lenard, sekä kauden päättävä The Best of Both Worlds, Part I, joka vakuuttaa ainakin jännittävän asetelmansa (ihmiset vastaan kollektiiviset koneoliot, borgit) ja huikean loppukohtauksensa ansiosta. Kolmas kausi ei ole tulvillaan hienointa TNG-tarinointia, eikä sulavinta työskentelyä. Silti sillä on muutama mukava paukku tarjottavanaan sarjan fanille. Esimerkiksi Denise Crosbyn hahmo, Tasha Yar, palaa yhden episodin ajaksi takaisin elävien kirjoihin. Tapaus on sen verran suuri, että slimline-boksin kanteen on läiskäisty Crosbyn kuva sen kunniaksi. Ohhoh sentään.
Sekä TNG:n vanhat muovikuoriset boksit että slimline-pahviboksit sisältävät tekstitykset mm. englanniksi ja ruotsiksi, mutta eivät suomeksi. 3. kauden höysteenä on dokkarimatskua kauden tekemisestä, hiukan muisteloa ja valittujen miehistön jäsenten analysointia.
