Kun Russell T Davies oli onnistuneesti elvyttänyt brittiläisiin ikisuosikkeihin lukeutuvan sci-fiseikkailu Doctor Whon vuonna 2005, alkoi hän tiirailla aiheita mahdollisille sisarsarjoille. Whon kakkoskausi tarjosi niitä kaksi: toinen liittyy show’ssa ensi kertaa jo 1970-luvulla nähtyyn Sarah Jane Smithin hahmoon ja toinen Daviesin itse luomaan Torchwood-organisaatioon, joka tarkkailee Maassa esiintyvää ekstraterrestiaalista toimintaa ja pyrkii kehittämään suojavälineitä mahdollista alien-hyökkäystä varten.
X-Filesin ja 24:n risteytyksenä toimivan show’n alku olisi voinut olla ruusuisempikin. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta koostuivat molemmat kolmestatoista melko irtonaisesta monster of the week -tarinasta, joiden aikana sarjasta puuttuivat kiinnostavat tarinat, muistettavat pahikset sekä ennen kaikkea uskottavat, maanläheiset ja moniulotteiset hahmot. Davies, joka jätti show’n luotsaamisen tuottaja-tason hommiin, oli halunnut luoda Torchwoodista aikuismaisemman ja synkemmän version koko perheen viihteeksi käyvästä Doctor Whosta, mutta tämä tarkoitti lähinnä seksiä, väkivaltaa ja tummia värisävyjä. Torchwood jäikin pyörimään BBC:n kolmos- ja kakkoskanavalle.
Kolmoskaudesta muodostui sarjalle monelle tapaa merkityksellinen, ja ilmassa on paljon rebootin makua. Budjettileikkausten jälkeen kausi päätettiin tuottaa viisiosaisena minisarjana. Samalla Whosta ei tuotettu myöskään kokonaista tuotantokautta, ja Torchwood pääsi tämän paikalle BBC ykköselle. Myös juonellisessa mielessä oltiin mielenkiintoisessa murtokohdassa. Viisihenkisenä työtä paiskinut tiimi ehtii hädin tuskin toipua kahden jäsenensä menetyksestä, kun avaruusolennot alkavat viestiä pahaenteisesti maapallon lasten kautta, ja vieraan elämän olemaasolo tulee kiistatta selkeäksi koko maailmalle. Keitä vierailijat ovat, ja mitä he haluavat? Tätä alkaa selvittämään normaaliin työhönsä ryhtyvä Torchwood, joka pian löytää itsensä hallituksen kulisseissa pyörivältä tappolistalta. Mysteeri nimittäin ulottuu kipeästi Ison-Britannian lähihistoriaan ja nykyiseen poliittiseen johtoon.
Päivä per jakso -tahdilla etenevä minisarjan alkupuolisko elää tehokkaasti kasvavalla mysteerillä vierailijoiden identiteetistä. Viisaasti avaruusolentoja tai heidän aluksiaan ei näytetä kameralle, joten jännitys niiden ensiesiintymistä kohtaan kasvaa jopa sietämättömiin mittoihin. Tehosteena käytetään ajoittaista lasten kautta lähetettyä viestiä. Kun vierailijat viimein saapuvat Maahan, ovat jännitys ja odotukset kasvaneet sietämättömiin mittoihin. Tekijät ovat selkeästi olleet tietoisia tästä, joten alieneiden tarkka ulkoasu, nimi tai valtapiirin laajuus eivät selviä koskaan. Säästäväisyydestä tulee hyve, ja juonellisesti keskitytään oleelliseen: siihen että monella tapaa ihmistä primitiivisemmältä vaikuttava laji saa ratkaisevan aihepiirin hallinnalla ja psykologisesti tehokkaalla pelottelulla ihmiskunnasta niskalenkin.
Minisarjan jälkimmäisellä puoliskolla, kun vierailijoiden motiivit ja tarpeet alkavat selkeytyä, Children of Earth syöksyy ihmismielen pimeän puoliskon pariin. Uudessa ja uhkaavassa tilanteessa tämänkin sarjan homo sapiensit paljastavat itsestään itsekeskeisen juonittelijan, ja sarja alkaa tutkia, kuinka syvälle ihminen voi vajota. Alle viikossa etenevät tapahtumat tuntuvat kiirehdityiltä ja paikoin epäuskottavilta, mutta monilta osin tutkielma on vakuuttava. Ihmismielen pimeiden ulottuvuuksien paljastuminen ja niiden vertaaminen johonkin käsillä olevaan onkin juuri sitä, mitä science fictionnin pitäisi tarjota, ja tässä mielessä Torchwoodin kolmoskausi on enemmän kuin onnistunut. Sarja on oikeasti aikuistunut, ja synkät aiheet toimivat tätä taustaa vasten. Kaikki ei pääty hyvin, eikä kaiken tarvitse päättyä hyvin. Piristävää vaihtelua.
Paikoittainen agenttisäntäily luo latistavan tasapaksuja mielleyhtymiä Jack Baueriin, mutta tällä sarjalla on (ainakin vielä) oma ilmeensä. Päähenkilö Gwen Cooperia esittävän Eve Mylesin ei tarvitse vieläkään häpeillä tai peitellä walesilaisaksenttiaan. Sarjaan on myös saanut jäädä ainakin erilaisuudessaan piristävä homorakkaussuhde, jota kaiken lisäksi käsitellään edelliskausia aikuismaisemmin. Tärkeänä bonuksena on kuitenkin lähiöissä elelevä brittiläinen duunariväestö, joka tarjoaa näkökulman tapahtumiin Torchwoodin jäsenten ja hallituksen virkamiesten edesottamusten ohessa. Sitä mukaa kun Torchwood saa kerättyä tietoa alien-uhasta ja sen vaikutuksista maapallon ihmisiin, sitä mukaa he paitsi etsivät keinoa vastaiskuun, myös pitävät huolta läheisistään epäonnistumisen uhan pelossa. Torchwoodin jäsenten yhteydet ns. tavalliseen kansanosaan tekevät sarjasta kerrankin aidosti maanläheisen.
Mukaansatempaavien tapahtumien ja toimivien hahmojen keskellä ongelmaksi muodostuvat näyttelijät. He eivät ole varsinaiset huonoja, mutta monet ovat hädin tuskin muistettavia, eikä kukaan erityisen karismaattinenkaan. Torchwoodia johtavaa Jack Harknessia esittävä John Barrowman pitää yllä hyvin hahmonsa mysteerisyyttä, mutta tämän kipupisteitä lähestyessä näyttelijä jämähtää pahasti puukasvoiseksi. Vastaavat rajoitukset löytyvät muiltakin päänäyttelijöiltä.
Yksi viisituntinen tarina ei etene aivan ilman suvantokohtia, mutta toisaalta tapahtumia pitää välillä kiirehtiä. Kausi ei aina pysy maalaisjärjen rajoissa, mutta pessimistisiä polkuja rämpivän sarjan rohkeus on sen valttikortti. Kolmoskaudella kirjoittajat löytävät aiheen, jossa rohkeiden aiheiden käsitteleminen on palkitsevaa katsojalle. Koko ajan kiehtovammaksi käyvä Children of Earth pitää katsojan sohvan reunalla aina lopputeksteihin, joiden päättyminen jättää tyhjän paikan katsojan sydämeen. Vaatimattomasti alkanut spin-off nousee omille jaloilleen brittiläisen ikisuosikin varjosta, ja – ensi kertaa show’n historiassa – saa todella haluamaan lisää. Daviesin paluu luomuksensa pariin on siis enemmän kuin onnistunut.
