Vaikka vahanukkemestari Ivan Igor ei ole mikään maailman hienoin herrasmies, ovat naiset kuin sulaa vahaa hänen käsissään. Ja kauhuleffan tapauksessa kyseessä ei ole niinkään kielikuva…
Vuonna 1933 valmistunut Vahakabinetin arvoitus esitteli maailmalle – sittemmin mm. teinikauhuksi taipuneet – vahanukkemurhat, mutta tekniikan kehityksen puolella se hyvästeli Technicolor-2-komponenttijärjestelmän. Elokuvan starat Fay Wray ja Lionel Atwill saivat kunnian piirtyä viimeisinä noille väreille… ja kadota vuosikymmeniä myöhemmin tulipalossa kokonaan. Onneksi on olemassa yksityisiä elokuvakokoelmia, joita on kiittäminen tämänkin elokuvan olemassaolosta.
Ajanhengen mukaisesti Vahakabinetin arvoitus ei sisällä yhtään oikeasti karmaisevaa kohtausta tai nykyään enemmän sääntönä kuin poikkeuksena olevaa ilmapiirin kylmentävää musiikkia – kauhugenren peruskiveä. Silti leffan käänteissä on jotakin yllättävän rohkeaa: narkkarihahmoja (vuosi oli tosiaan 1933!) ja liekkien lomassa käytyä taistelua. Tahattoman komiikan syrjäyttävää hulluutta. Ihmisnäyttelijöiden käyttäminen nukkejen ”roolissa” on sekin ovela tempaus, vaikka pohjautuikin lähinnä vahanukenkäsittelyongelmiin. Eloa moinen kikkailu tuo.
Komiikan puolelle elokuva lipuu vain Glenda Farrellin superärsyttävän Florence Dempsey -hahmon läsnäolon myötä. On toki ymmärrettävää, että näytelmäpohjaista stooria on haluttu keventää huumorikoukeroin, mutta Farrell-neitosen ylle loihdittu koppava (ja yllättävän rasistinen) sanailu ei 2000-lukulaisesta katsojasta ole järin hauskaa. Onneksi jokaista Glendaa kohden löytyy jäätävänkylmä Atwill tai vasta suurinta kirkujatähteyttään kohti lipuva, säkenöivä Fay Wray. He – sekä kieltämättä onnistuneen simppeli tarina – pitävät leffan kiinnostavana.
