Kovinkaan montaa viime vuosien Hollywood-remakea ei hyvällä omallatunnollakaan voi luonnehtia mielekkääksi edes ajatuksena. Taidehulluttelija Darren Aronofskyn ympärileikatuissa käsissä Robocop olisi voinutkin värinää harmaaseen aivomassaan, mutta meille tuntemattomasta syystä projekti ei koskaan edennyt vuoden 2005 lanseerausta pidemmälle. Elokuvamaailman perinteiset ongelmat tuntien Aronofsky ei luultavasti päässyt päättävien tahojen kanssa yksimielisyyteen näkemyksensä yksityiskohdista, tai ehkä kaikkia osapuolia tyydyttävää käsikirjoitusta ei saatu valmiiksi ennen kiinnostuksen haihtumista. Näin tai niin, Aronofskyn mukana kuopattiin vuosikausiksi myös alustavat suunnitelmat uudesta Robocop-elokuvasta.
Seuraavan kerran asiaan palattiin brasilialaisen José Padilhan saavuttua Hollywoodiin. Kuin sattumalta Padilha huomasi kasarivuosien Robocopin julisteen työnantajansa toimistossa ja ilmaisi kiinnostuksensa ohjata jotain samanlaista. Koska kyseinen studio sattui omistamaan oikeudet mainittuun kasariklassikkoon, ei yhteisymmärrykseen pääseminen juuri vaivaa vaatinut. Padilha tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimenomaan likaisten ja modernien toimintaelokuvien erikoisosaajana, ja brassinikkarin asettaminen Robocopin kaltaisen projektin vastuumieheksi tuntuikin alkupäässä varmasti kuin onnelliselta avioliitolta. Raha-asioiden noustua tapetille alkoivat myös avioriidat, eikä Padilhalla lopulta ollutkaan teollisuusrobottia kaksisempaa sananvaltaa työnsä suhteen.
Alkuperäinen Robocop ei vielä käsikirjoitusvaiheessa ollut lopputuloksen kaltainen älykäs yhteiskunnallinen satiiri, vaan huomattavasti lähempänä tavanomaista tieteistoimintaa. Nimellisesti Padilhan ohjaama broileri nojaakin tyyliltään Verhoevenin näkemyksen sijaan juuri originaaliin käsikirjoitusversioon, riistäen siten itseltään aimo palan esikuvansa tyylistä ja tunnelmasta. Tällä kertaa Alex Murphyn surullisen hahmon ritari räjähtää kappaleiksi rikollispomon asettaman autopommin johdosta ja herää henkiin lelufiguuria muistuttavana kokovartalodildona, kavereiden kesken ihan vain kyborgina. Detroitin katuja partioivalla Robocrapilla on myös vaimo ja lapsi. Vaimoke ja lapsike ovat kovin surullisia, kun isi ei enää tule kotiin. Robocop on surullinen. Robocop pop hop doppopoppooo.
Edellisellä yritän sanoa, että vuoden 2014 keskittyy liikaa pinnalliseen melodraamaan ja katsojan tunteisiin vetoamiseen kuin esimerkiksi Robocopin itsensä kadonneeseen ihmisyyteen tai tarinan merkityksellisiin panoksiin. Joel Kinnamanin esittämä Alex Murphy ei kyynelehtivästä dialogista huolimatta tunnu juurikaan kärsivän olotilastaan: jäykkää näyttelyä lukuun ottamatta harvat tämän elkeistä tai ääntelystä muistuttavat mekaanista tai konemaista olentoa – jopa Alex Murphyn robottikeho näyttää uudessa versiossa kromatun ja huippuunsa viritetyn teollisen koneen sijaan kumiselta uimapuvulta. Muutamat likimain uskottavat kohtaukset pyörivät ensimmäisestä persoonasta kuvattujen kuvaruutujen ympärillä – harmi vain, että nekin olivat jo ilmestyessään vähintään yhtä aivoverenkierron seisauttavaa katseltavaa kuin Doom-elokuvan pahamaineiset FPS-kohtaukset aikoinaan.
On Robocopissa toki sanottavaa poliitikkojen ja pahojen korporaatioidenkin suuntaan – en vain välittänyt kummastakaan hyttysen pierun vertaa. Parhaita George Lucasin perinteitä kunnioittaen kaikki aiheeseen vähänkään viittaava käydään läpi unettavan pitkissä paasaavissa dialogeissa; käytännössä aina tiettyjen hahmojen avatessa suunsa mieli teki kaivella vapaaseen käteen kirjaa tai kelausnappia. Studiopomojen sanelutyönä syntynyt vuoden 2014 Robocop ei uskallakaan repäistä tai haastaa aikansa CGI-painotteista Hollywood-toimintaa, vaan pikemminkin toistaa orjallisesti genren väsähtäneimpiä kliseitä taustalla soivista rock- ja pop-klassikoista, katalista liikemiehistä sekä lähes koko perheelle suunnatusta ikärajasta lähtien. Lopputulos tuntuu armottoman pölyiseltä ja kaavoihin kangistuneelta jopa meidän aikanamme.
Vähemmästäkin on otettu avioeroja.
