Löyhästi tositapahtumiin perustuvaa Bronsonia on ehditty verrata lähteessä jos toisessa Kubrickin Kellopeliappelsiiniin, myös tekijöiden itsensä toimesta. Vastaavanlaiset rinnastukset voi useimmiten kuitata halvoiksi julkisuustempuiksi, mutta tämän leffan kohdalla ne ovat ymmärrettävissä. Nicholas Winding Refnin ohjaus on Kubrickin mestariteokselle velkaa kerronnallisesti paljon, muttei onneksi unohda omia ideoitaan.
Bronson kertoo Mickey Petersonista (Tom Hardy), joka halusi pienestä asti kuuluisaksi. Toiminnan miehenä Mickey ryösti pankin, kehitti maineen badassina ja muutti nimensä Charles Bronsoniksi. Juoni on kuitenkin sivuseikka: leffa noudattelee oikean charlesbronson-rikollisen elämää varsin löyhästi, vapaasti tositapahtumista poiketen ja antaen kertomuksensa kehittyä hilpeän varietee-esityksen siivittämänä jämerästi kiehtovaksi hahmotutkielmaksi. Jos Kellopeliappelsiini oli pysäyttävä dystopia aggressiivisen yhteisön ja ongelmayksilön vastakkainasettelusta, esittää Bronson puolestaan lähempänä omaa maailmaamme olevan kauhukuvan valtion passiivisuudesta samanlaisen tilanteen edessä. Tarina ei osoittele sormia tai liioin yritä selitellä, miksi päähenkilö on mitä on – päinvastoin yleistävät selitykset häiriökäyttäytymisen syistä ovat yksi maalitauluista, joihin Bronson säälittä nyrkkinsä iskee.
Toisaalta elämäkerrallisuus näkyy rytmissä kuitenkin usein, pilkkoen tunnelman pahimmillaan episodimaiseksi sarjaksi tapahtumia päähenkilönsä elämässä. Keskivaiheilla leffaa kuviin astuu manageri, jonka yliampuvan gay hahmo on tyylirikko leffan yleisestä koomisuudesta huolimatta. Mikäli taustalla on jokin todellinen henkilö, joka on täytynyt selkeyden vuoksi upottaa tarinaan, olisin mieluummin nähnyt Bronsonin täysin todellisuuspohjasta riippumattomana teoksena.
Audiovisuaalisesti elokuva on komeaa katseltavaa. Alkutekstit iskevät ruman Impact-fontin punaisella mustaa taustaa vasten, tuoden etäisesti mieleen Haneken Funny Gamesin. Peittelemättömän graafinen väkivalta esitetään hidastuskuvin huumaavien aarioiden soidessa. Ei ehkä omaperäisin mahdollinen ratkaisu, mutta sopii tunnelmaan.
Bronson on kuitenkin ennen kaikkea vähintään yhtä paljon pääosanäyttelijänsä Tom Hardyn kuin ohjaajan ja käsikirjoittajiensa taidonnäyte. Hardyn voi sanoa kannattelevansa suvantovaiheita lähes yksin karismallaan, venyen kohtauksen sisällä hahmostakin toiseen luontevasti. Bronson ei ole elokuvallisesti likimainkaan täydellinen, mutta oivaltavuuksia on siinä määrin että teos askarruttaa mieltä vielä jälkikäteenkin.
