Ei, Rio Bravo ei ole huudahdus manchesterilaisen jalkapallojoukkueen treeneistä, vaikka siltä kuulostaakin. Tässä tapauksessa on kyse vuoden 1959 western-elokuvasta, John Waynen tähdittämästä tutun pölyisestä länkkäristä.
Juoniosasto, lajityypille sopivasti, on simppeli ja kääntäen verrannollinen leffan pituuteen (joskaan missään vaiheessa aikarautaan ei tarvitse vilkuilla): pikkukylän sheriffi (Wayne) pidättää alkutohinoissa murhamies Burdetten putkaan, ja tästä Burdetten velipoika ei pidä, vaan usuttaa palkkatappajia vähän muistuttamaan sheriffin trioa käyttäytymistavoista. Siinäpä sitten odotetaan, että mistä suunnalta lopullinen hyökkäys(yritys) saapuu. Samaan yllätysten syssyyn kuuluvat myös (heh, kieltämättä hieman väkisin) sheriffin elämään eksyvä kuvankaunis nainen (Dickinson) epäilyksiä herättävän menneisyytensä kera ja kuin vahingossa avuksi ehtivä Colorado Kid (Nelson). Mutta onneksi Rio Bravossa juoni on täysin toissijaista.
Tukipilarina kaikelle toimii pienen, mutta pätevän, pääjoukon sanailu ja yhteishenki. Hahmoissa on syvyyttä kuin Mariaanien haudassa konsanaan, ja katsoessaan Sheriffi Chancen ja tämän apulaisten välisiä dialoginpätkiä, katsoja pääsee yllättävän lähelle näkemäänsä. Kadun pöly tuoksahtaa nenässä ja kapakan halpa meksikolaisolut tunkee mukaan. Oven narahduskin kuulostaa aidommalta, kun suut jauhavat sanoja leppoisasti, mutta antaumuksella – huumoriakaan unohtamatta. Tulitusta koetaan niin aseista kuin replapuolella. Eikä maksua vastaan kostoa jahtaavilla pahiksilla ole puolellaan pienintäkään sympatianmurusta.
Rio Bravo ei varmasti käännytä western-dissaajaa faniksi, mutta lajityyppiä vähänkään hyväksyvälle se on vähintäänkin komea palanen yksinkertaista ja toimivaa elokuvantekoa, jossa näyttelijöillä on avaimet käsissään. Eikä nyt tarkoiteta yksistään avaimia leffan suosittuun putkaan, vaan kokonaisviihdytykseen. Kolmen sivuosa-Oscarin miehen eli Brennanin hulvaton naurunräkätys, Dean Martinin krapulaisella uholla ryyditetty sänkinen länkkäri-look, teinitähti Ricky Nelsonin vastaavasti poikamainen sankarihabitus ja lopulta pääpari Wayne & Dickinsonin karismat pitävät leffan tiukasti tutuissa kuoseissa, mutta, ah, niin tarkalla tavalla, että pahaa sanaa ei ole syytä ilmoille heittää. Ei, vaikka loppukohtauksessa jännitettä voisi pursuta enemmän, ja kehuttu ääniraita jää yllättävän ohueksi, mikäli ei huomioida poikain iloista yhteislaulutuokiota.
PS. Historiansiipi vapisee ainakin siinä vaiheessa, kun aikoinaan jo koulutoverit, sittemmin ylimmät ystävykset, John Wayne ja sivuosan Ward Bond, vaihtavat kuulumisiaan kahdettakymmenettäkahdetta, ja viimeistä, kertaa. Kolmisenkymmentä vuotta yhtenä elokuvan suurnimenä pysynyt Bond menehtyi sydänkohtaukseen reilu vuosi elokuvan ensi-illan jälkeen.
