Pirjo Honkasalon Betoniyö ilmestyi itseltäni täysin huomaamatta, mutta kun elokuva rohmusi tyhjäksi koko Jussi-gaalan, niin mielenkiintoni heräsi. Elokuva perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin, mutta koska en ole lukenut kyseistä teosta, niin en osaa vertailla näitä keskenään. Keskityn siis vain tähän elokuvaversioon.
Simo (Brotherus) on 14-vuotias poika, joka etsii paikkaansa yhteiskunnassa ja on altis ympäristönsä vaikutuksille. Hän asuu yhdessa isoveljensä Ilkan (Virman) ja äitinsä (Karppinen) kanssa Helsingin betoniviidakossa. Ilkkaa odottaa vankilatuomio ja äiti pyytää Simoa viettämään veljensä kanssa tämän viimeiset vapauden hetket. Elokuva seuraa veljeksiä yhden päivän ja yön ajan, joka muuttaa heidän molempien tulevaisuuden lopullisesti.
Betoniyö on poikkeuksellinen suomalaiselokuva, johon on selvästi saatu vaikutteita ulkomailtakin asti. Pelkästään se, että se on mustavalkoinen, erottaa sen massasta. Se on teknisesti myös todella hieno elokuva ja valaistus on upeaa. Elokuva tarttuu moniin pieniin ja kiinnostaviin yksityiskohtiin, jotka symboloivat Simon ajatusmaailmaa. Visuaalisesti siis todella tyylikäs elokuva.
Betoniyö on käytännössä kaikinpuolin teknisesti ja näyttelijöitään myöten onnistunut, mutta mikä sitten mättää? Vika on jälleen lähinnä katsojassa, koska itseni kohdalla tämä on niitä elokuvia, jotka menevät yli taiteellisen sietokykyni. Käsikirjoitus on syvällinen, syrjäytymisvaarassa olevan nuoren kasvutarina ja toteutus koko elokuvan ajan unenomaisen hypnoottinen. Kun mukaan on ujutettu vielä absurdeja näkyjä ja puheita maailman valloittavista skorpioneista, niin ollaan menossa itseni kohdalla yli hilseen. Tämä taiteellinen tyyli vetoaa moniin elokuva-alan tohtoreihin ja asiantuntijohin ja on näköjään myös vedonut Jussi-raatiin, mutta ei minuun. Voimakas symbolismi ja absurdius eivät minua sinänsä haittaa, kun niitä käytetään oikein ja säästeliäästi. Betoniyön kohdalla ne ovat koko ajan jotenkin läsnä tunnelmaa myöten, eikä kunnollinen tarinankerronta saa oikein jalansijaa. Näin ollen elokuva on visuaalisesti hieno, mutta perhanan pitkäveteinen. Tämä romuttaa valitettavasti myös uudelleenkatsomisarvon.
Näyttelijät ovat ihan hyviä, joskaan mitään mestarirooleja ei nähdä. Jari Virman vetää parhaimman roolin vankilaan joutuvana veljenä, jonka hahmossa on paikoin enemmän syvyyttä kuin itse Simossa. Ilkka on kuitenkin loppupeleissä paljon maanläheisempi kuin veljensä ja saa huomata tämän karulla tavalla.
Visuaalisesti hieno elokuva on kuitenkin pienoinen pettymys muilla osa-alueillaan. Vaikka Betoniyö on kuin elävä taideteos, niin se on harmillisen tasapaksu kokonaisuus, jonka yksikään kohtaus ei nouse oikein edukseen esille. Mielestäni Jussit olisivat kuuluneet loistavalle 8-pallolle.
