Closer on tarina ihmisen heikkoudesta, luottamuksesta, valheista, rakkaudesta. Siitä miten toisesta ihmisestä voi tulla pakkomielle, riippuvaisuuden kohde. Vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, voiko olla, että ihminen ansaitsee paremman elämän kuin mitä saa juuri sillä hetkellä? Onko totuus sen arvoista?
Miltä sinusta tuntuisi, jos vastaantuleva kaunokainen tai komistus katsoisi juuri sinua, juuri sillä katseella? Varsinaisia kohtaamisia on lyöty yhteen tässä elokuvassa, joka testaa suhteita äärirajoille, eikä kukaan enää tiedä, onko rakkaudella todella merkitystä.
Alice (Portman) on amerikkalainen nuori nainen, joka kiinnittää katseensa reportteri Daniin (Law), samalla kun kävelee epähuomiossa auton alle. Dan huolehtii Alicen sairaalaan ja parilla synkkaa välittömästi. Myöhemmin Dan kirjoittaakin uuden tyttöystävänsä hurjasta elämästä kirjan ja aloittaa uudelleen polttelemaan. Mentyään kuvattavaksi kirjaansa varten Dan kohtaa kuitenkin ongelman. Kuvaajana on kaunis ja viehättävä neiti Anna (Roberts), johon Dan ihastuu välittömästi. Mukaan sekoittuu vielä hieman pervon puoloinen Larry (Owen), joka ystävystyy Annan kanssa Danin pilan ansiosta.
Näyttelijäsuoritukset eivät olleet ihan odotusten arvoisia, mutta päänelikosta Clive Owen yllättää parhaiten. Hänestä todella pystyy aistimaan sen inhon ja epätoivoisen riippuvaisuuden, eikä se tuota ainakaan hyvää mieltä. Roberts vetelee jälleen keskivertoja suorituksiaan, mutta ei vieläkään saa kunnon otetta katsojaan. Ehkä tieto siitä, että rooli olisi alunperin annettu Kate Blanchetille, joka kuitenkin ennen elokuvan kuvauksia tuli raskaaksi, teki Juliasta turvallisen vaihtoehdon. Portmanin hahmo taasen pistää välistä sellaistakin pikkutyttöä, että tulee ihan hapan olo – tarkoituksella. Hiusten pituus ja tyyli vaihtuu elokuvan aikana muutaman kerran ihan upeankin näköiseksi. Law’n suoritus Danina on alussa hyvin vakuuttava, sitten se jotenkin menettää otettaan. Silmälasiensa takana hän on kuin mikäkin manipuloija, jollaista ei varmasti haluaisi tavata, jos vähänkin pelkää sellaisia. Brittiläisten mongerrus on muuten jälleen hauskan kuuloista.
Vaikka Closeria onkin alunperin näytetty myös teatteriesityksenä, sen varsinainen teatraalisuus ei häiritse ylivoimaisesti. En tiedä sitten kumpi oikeasti toimii paremmin. Se, että “muutama vuosi myöhemmin”- tieto laitetaan tai se jätetään kirjoittamatta. Tarinaa nimittäin kuljetaan eteenpäin tällä tavoin enemmän kuin kerran. Oikeastaan siksi sitä joutui välillä hämilleenkin. Täytyy sanoa, että Nichols ei saa kehittettyä samanlaisia sykäyksiä, kuin mitä hän teki “Angels in Americaan”. Closerin asetelma oli mielenkiintoinen, vaikkakin vähän liikaa kuin hidastettu, pomppiva pallo.
nimimerkki: Clementiney
