Ihmisluonto vetää sotimaan, se nähtiin varsinkin 20. vuosisadalla, kun puolet maailman valtioista otti verisesti mittaa toisistaan peräti kahteen otteeseen. Jouluna maassa on kuitenkin rauha ja ihmisillä hyvä tahto, kuten wanhan kansan klišee tietää sanoa. Mutta päteekö tämä sota-aikanakin? Tätä kysymystä pohtii tositapahtumista innoituksensa hakeva ranskalais-saksalais-brittiläistä yhteistuotantoa oleva Päivä ilman sotaa (2005), sotaan sijoittuvien jouluelokuvien paras ja ainoa edustaja.
Eletään loppuvuotta 1914: joulu lähestyy, mutta paikoilleen jumiutunut sota vaatii uhrinsa myös pyhäpäivinä. Jouluaattona etulinjan sotilaat päättävät kuitenkin tehdä väliaikaisen aselevon, ja pian miehet – jotka on lapsena opetettu vihaamaan toisiaan – nauravat, juttelevat, musisoivat ja ryyppäävät yhdessä (näin tapahtui oikeastikin!). Mukana rintamalla pelehtii myös möreä-ääninen oopperalaulaja Nikolaus Sprink (Benno Fürmannin) yhdessä rakastettunsa Annan (Diane Krüger) kanssa toimien joulurauhan ja hyväntahdon lähettiläänä.
Jos Päivä ilman sotaa johonkin kaatuu, niin ehdottomasti juuri Sprinkin ja Annan suhteeseen. Sotaelokuviin lisätyt rakkausdraamaosuudet ovat aivan liian usein turhia ja kokonaisuuden kannalta irrallisia, mutta nyt kyllä lyödään pohjat suhteen elokuvaan sopivuuden suhteen. Ensinnäkin tapa, jolla Anna kiikutetaan ruudulle ja loppuviimeksi etulinjaan, on hyvin epäuskottava ja elokuvan teemojen kannalta itse asiassa negatiivisesti vaikuttava. Sprinkin bassoäänineen nyt vielä ymmärrän, mutta kun mukaan on vielä täytynyt tunkea kiusallinen ja nolo (vai oliko se ”aistillinen”) seksikohtaus, alkaa sotaelokuvan tunnelma väistämättä latistua. Suhteelle on myös elokuvan kahden tunnin kestosta uhrattu aivan liikaa aikaa, kun päähenkilöitä on muutenkin mukana runsaasti, ja monet sen verran mielenkiintoisempia, että heidän jättämisensä statistin rooliin on synti ja häpeä. Näin elokuva myös muuttuu joulusta ja rauhasta kertovasta sotaelokuvasta rakkausdraamaksi joka nyt vaan sattuu sijoittumaan sotaan.
Jos tämän kiusallisen ongelman yli pääsee, on Päivä ilman sotaa ihan pätevä sota/draamaelokuva. Muutamat sotakohtaukset ovat ulkonäöltään komeita, vaikkakaan en juuri pidä nykyelokuvien tavasta kuvata sodan kaoottisuutta tekemällä kuvauksesta sekavan kasan lyhyitä välähdyksiä – pidetään ko. matsku mieluummin vain death metal –bändien musiikkivideoilla… Myös muutamia ylidramatisoituja ottoja nähdään, jopa niin mahtipontisia että elokuva hyppää välillä kornin puolelle. Myös kohtaus, jossa englantilaiset kuulevat saksalaisten juoksuhaudasta yksinäisen huuliharpun äänen oman mölyämisensä ylitse menee hivenen överiksi – varsinkin kun hetkeä myöhemmin Sprink nousee juoksuhaudasta ja koppaa joulukuusen käteensä samalla laulaen ja heilutellen toista kättään. Toisaalta, näillä kohtauksilla pedataan ja sitä seuraa yksi elokuvan vaikuttavimmista kohtauksista.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Christian Carion ei sano itselleni yhtään mitään. IMDb:n mukaan mies on ohjannut tämän elokuvan lisäksi täsmälleen kolme muuta elokuvaa. No, ainakaan ohjauksen laadusta tätä ei uskoisi käytännössä noviisin tekemäksi: elokuvassa on periaatteessa kolme – ellei enemmänkin – päähenkilöä, mutta kaikkiin keskitytään sopivasti. Jokainen saa riittävästi persoonaa, mutta Carion ei silti roiku hahmojensa taustojen perässä vaan keskittyy olennaiseen eli itse elokuvan tarinan kertomiseen. Siitä ehdottomat rispektit. Myös henkilöhahmot ovat hyvin kirjoitettuja – erityisesti Daniel Brühlin esittämä saksalaisupseeri ja Gary Lewis skottisotilaspastorina vakuuttavat niin näyttelijöiden kuin hahmon kirjallisen olemuksenkin puolesta. Hahmot eivät myöskään ole niitä klišeisimpiä, vaan he ovat oikeita persoonia. Muutkin näyttelijät tekevät hyvät suoritukset, mutta musiikki sen sijaan oli yli-imelää ja ylidramaattista itse elokuvan henkilöhahmojen esittämiä, juoneen liitettyjä lurituksia lukuun ottamatta.
Sotaelokuvien yleisesti kyyniseen, synkkään tai sitten täysin sisällöttömään valtavirtaan verrattuna Päivä ilman sotaa on yllättävän toivorikas sotakuvaus, vaikkakaan ei missään mielessä sotaa jalustalle nostava. Teemana vain ei tällä kertaa ole ihmisten pahuus, vaan se, että tämän pahuuden alta löytyy myös hyvyyttä. Uskonnollisesta tematiikasta huolimatta elokuvan pääsisältönäkään ei ole joulu tai Jeesus, vaan joulu pikemminkin palvelee elokuvassa ihmisyyden voiton vertauskuvana. Vaikka elokuvan loppu onkin tummanpuhuva, ei ole vaikea kokea niiden miesten onnea, jotka saivat yleisen kurjuuden keskellä kokea päivän ilman sotaa.
