Shotgun nostaa alusta lähtien niin odotukset kuin tunnelmankin todella korkealle. Logo, jonka “O” on tehty haulikon piipun näköiseksi. Tunnuskappale, jonka laulaja ei pysy sävelessä. Alun kohtaus, jossa lahdataan porukkaa vain siksi että sitä on kiva näyttää… Tämä elokuva ei voi olla huono. Shotgun on huonoudessaan hykerryttävän hyvän B-elokuvan prototyyppi.
Juoni on tongittu lietealtaasta: mafiapomo viettää vapaa-aikaansa sonnustautumalla nahkaan, puhumalla yläluokkaisella aksentilla ja hakkaamalla prostituoituja. Elokuvan keskiössä on kaksi hassun näköistä poliisia, Ian Jones (Chapin) ja Max Billings (Hutton) jotka tutkivat juttua. Ianin sisko joka sattumalta työskentelee prostituoituna joutuu nahka-asumurhaajan uhriksi ja tästäkös Ian katkeroituu. Kun lisäksi kiero lakimies varmistaa että nahkahemmon kätyrit pääsevät vapaalle jalalle, ei auta muu kuin ruveta palkkionmetsästäjäksi. Shotgun-Jones on syntynyt.
Elokuvan juoni leviää joka suuntaan ja vilisee itse tarinaan mitenkään liittymättömiä ammuskeluja. Stoori on täynnä aukkoja ja itse hukkasin juonen punaisen langan puolen välin tienoilla, mutta se ei liene este Shotgunista nauttimiselle. Rainaan on saatu ahdettua kaikki poliisielämän ja rikoselokuvien kliseet, porukka näyttää Village Peoplen musiikkivideosta karanneelta eikä kukaan siinä osaa näytellä. Kummastusta herättää myös Ianin sisko. Kuinkahan moni… hmh… seksialan ammattilainen 1) asuu veljensä kotona, 2) juttelee veljelleen työasioista ja 3) pitää pornoasusteitaan kotonakin yllään.
Ianin siskosta johtuukin mieleen elokuvan ehkä paras kohtaus. Siskonsa kuoltua Ian lähtee yksinäisenä kävelemään pitkin kaupunkinsa katuja. Ehkä kaupungissa ei ole muita kuin pornokatuja – ainakaan Shotgun ei näytä muita paikkoja – mutta joka tapauksessa Ian suunnistaa niille. Samalla nähdään välähdyksiä siskosta joka peittelee Ianin ja suutelee tätä otsalle. Jos tällä yritetään maalata traagista tunnelmaa niin metsään meni. Toinen järisyttävä kohtaus on lopputaistelu. Jos näkisi vain sen ei uskoisi kyseessä olevan rikoselokuva: taistelu saavuttaa mittasuhteet joita tavallisesti löytyy lähinnä sotaelokuvista ja nähdäänpä areenalla panssariauto, tykistöä ja liekinheitinkin. Myös nahkapukuinen mafiapomo on varsin hurtti näky.
Ääniraita ansaitsee erityismaininnan. Siihen kuuluu peräti yksi kappale, joka on ilmeisesti tehty Shotgunia varten ja joka kuulostaa paikallisen kellaribändin tekemältä. Samaa grungerallia kuullaan sitten koko elokuvan ajan, mitä nyt välillä tulee pelkkää melodiaa vailla olevaa kitaranvingutusta.
Shotgun on yksinkertaisesti täydellinen huono elokuva. Samanaikaisesti se onnistuu olemaan sekä yksi kaikkien aikojen huonnoimmista että parhaimmista elokuvista. Vaatii suorastaan taitoa pitää tällaista idioottimaisuuden voittokulkua yllä koko puolitoistatuntisen ajan, ja vaikka pisteitä laskeekin muutama kerta, jolloin huonous on muuttua keskinkertaisuudeksi, kyseessä on B-elokuvien B-elokuva. Vaikka et pitäisikään hyvistä huonoista elokuvista, Shotgun ansaitsee huomiosi. Jos taas pidät, tulet rakastamaan tätä.
