Uskallanpa väittää, että niin vähän kuin nykyään kirjoja luetaankin, niin L. Frank Baumin Oz-kirjasarja tai ainakin sen kuuluisin osa Ozin velho (1900) sanovat monille jotakin. Ainakin siinä kohdassa, kun mainitaan Dorothy-tyttönen, Smaragdikaupunki, Peltimies, Variksenpelätti, arka leijona…
Kyllä, fantasiasta tässä on kyse, jopa mielikuvituksentäyteisestä ja toimivasta sellaisesta. Ja Ozin salaperäisen taikamaailman valkokankaalle jo ties monettako kertaa tuoneesta filmatisoinnista vuodelta 1939. Pääosissa on Judy Garland, lopulta nuorena kuollut ja jo 16-vuotiaana Ozin tiimoilta suurimmat filmiurahetkensä kokenut musikaalitähti, joka laulaa luikauttaa heti ensimetreillä Somewhere over the rainbow –kappaleen siihen malliin, että ikuistaa sinänsä epätasaisen musikaalielokuvan historiaan.
Heikkouksiakin innolla väsätystä musiikki-intoilusta löytyy: Yhteensä neljän eri ohjaajan ja vaikka kuinka monen käsikirjoittajan käsittelyssä ollut Ihmemaa Oz poukkoilee ja hukkaa monissa pitkitetyissä musikaaliosioissaan itse tarinan synkän osan, ja on draamankaareltaan (ainakin puitteisiin nähden) ontto tekele. Legendaariset hahmot, esim. tuo kesken metsäreissun ruostunut, sydäntä kaipaava peltinen mies ja aivoja halajava pelätti, välillä vain pyörivät mukana kaiken rallattelun keskellä. Tietty syvyys puuttuu, ja lastenelokuvakin kun tarvitsee moista. Lisäksi valtava näyttelijäkaarti eksyy jännittävien metsien sijaan teatraalisen paasauksen keskelle, Garlandin ollessa toki itseoikeutetusti show’n kirkas tähti. Lavasteiden samanaikainen herttainen kömpelyys ja komeus tuo sentään mieleen teatterin (tunteettoman massiivisen elokuvaproduktion sijasta) ja nimenomaan positiivisessa mielessä.
Rattoisastihan aika Ozin taikamaailman parissa kuluu, mutta se on enemmän Baumin aivoitusten ansiota kuin puhdas meriitti kuuluisimmalle Oz-filmille. Lapsekkuus ja sadut kunniaan, mutta vähemmällä lallatilaalaalla, kiitos. Välillä kun tulee mieleen heilutella käsiä Conan O’Brien –henkisen älyttömästi ilokkuuden tahtiin, puoliksi ahdistuen, ja miettiä onko se keltaisen tien tallaaminen tosiaan noin hauskaa. Välillä upeasti pintaan nouseville fantasiaelementeille sen sijaan iso taputus. Ja Lost-fanithan ovat huomanneet Henry Galen ja kuumailmapallomatkailun toki liittyvän juuri tähän fantasiateokseen, jonka vihreiden verhojen takana piilee monta hienoa opetusta.
