Tammikuun 3. päivä 1929 Roomassa syntyi kaikkien aikojen paras elokuvantekijä, ensimmäiseksi postmoderniksi ohjaajaksi kutsuttu Sergio Leone. Leonen elämä rakentui miltei kokonaan elokuviin, onhan hän kerran sanonut: “Minä melkein synnyin elokuvaan. Molemmat vanhemmistani tekivät alalla töitä. Kaikki elämässäni pyöri elokuvan ympärillä. Niinpä minulle elokuva oli elämän päätarkoitus.” Leone esiintyi alkuun isänsä Vincenzo Leonen elokuvissa pienissä sivurooleissa. Vähitellen hän alkoi kehitellä omia projektejaan. Leonen teoksissa elokuvaoppi tuntuu, mutta hänen oma tyylinsä, jota ovat monet ohjaajat myöhemmin jäljitelleet, erottuu selvästi.
Vuotta myöhemmin syntyneeseen, toiseen elokuvalegendaksi luokiteltavaan mieheen, Clint Eastwoodiin, hän tutustui hakiessaan amerikkalaista pääosanäyttelijää tulevaan elokuvaansa. Elokuvan nimeksi tuli Kourallinen dollareita (1964) ja siitä tuli valtava menestys, tuoden spagettiwesternit maailman tietoisuuteen. Se, ja dollaritrilogiaksi kutsutun kolmeosaisen elokuvasarjan (jonka osat eivät juonellisesti liity toisiinsa) toinen osa, Vain muutaman dollarin tähden (1965) olivat kaikesta huolimatta vasta lämmittelyä tulevaa mestariteosta ajatellen.
Tämä mestariteos tuli kantamaan nimeä Il Buono Il Brutto Il Cattivo, suomalaisittain Hyvät, pahat ja rumat. Se räjäytti potin lopullisesti ja Sergio Leonen puumerkki painoi elokuvahistoriaan sellaisen jäljen, että sitä ei tulevien sukupolvien aikanakaan milloinkaan tulla unohtamaan. Mainittakoon, että Yhdysvalloissa elokuva sai ensi-iltansa vasta lähes kaksi vuotta valmistumisvuotta myöhemmin. Budjettia elokuvalla oli trilogian aikaisempia osia huomattavasti enemmän, mikä näkyy monissa kohtauksissa rakentaen tunnelmaan suureellista loistokkuutta.
Eletään 1860-lukua Yhdysvaltojen ollessa sisällissodassa. Blondiella (Clint Eastwood) ja Tucolla (Eli Wallach) on oma tapansa hankkia rahaa käyttäen hyväksi Blondien yliluonnollisen hyvää ampumistarkkuutta. Muutamien tapahtumien ja aavikkoreissujen seurauksena he ovat ajautuneet ristiriitoihin, mutta joutuvat pakosti tekemään yhteistyötä lähtiessään noutamaan valtavaa kätkettyä omaisuutta, jota tavoittelee myös Sentenza (Lee Van Cleef). Lopulta koko seikkailu kulminoituu kauniille, valtavalle hautausmaalle, jonka sentrumissa käydään elokuvahistorian näyttävin mittelö näiden kolmen revolverimiehen kesken. Vaikka juoni ei älyttömän monimutkainen olekaan, saadaan sillä elokuvaan aikaan käsittämättömän hieno seikkailuhenki.
Hyvä, Blondie, Clint Eastwood, kuvaa osittaisella petturuudellaan kuinka kukaan lännessä ei ollut täydellisen hyvä. Blondie ei pahemmin suutaan avaa, muuten kuin sikaria poltellessa, vaan antaa revolverin puhua puolestaan. Raha ja oma etu on tavoitteena sellainen, että kumppanitkin ovat tarpeen tullen petettävissä sitä saavutettaessa. Eihän Blondie silti ketään aivan tuosta vaan päästä päiviltä, mutta tilanteen tullen ei ala epäröimäänkään. Clint Eastwood oli uransa alulla ja vielä kovin tuntematon nimi ennen dollaritrilogiaa, mutta lahjoja sekä karismaa löytyi vaikka muille jakaa. Dollaritrilogian jälkeen alkoi Eastwoodille elokuvatarjouksia sadella, joten miehen läpimurto oli pitkälti Leonen ansiota. Ilme ei näytellessä paljoa värähdä, mutta sehän sopii Blondie-hahmoon kuin sikari saman äijän suuhun.
“Two hundred thousand dollars is a lot of money. We’re gonna have to earn it.”
Paha, Sentenza, “Enkelin silmä”, Lee Van Cleef, puolestaan edustaa häikäilemätöntä varjopuolta, mutta ei hahmoa voi aivan läpeensä pahaksikaan kutsua. Sergio Leone on vähentänyt yleensä vastakohdiksi luokiteltavien hyvän ja pahan välistä eroa. Lee Van Cleefiä parempaa vaihtoehtoa en rooliin voisi kuvitella. Hänelläkin on sitä karismaa, jota rooli vaatii. Kerrottakoon, että rooliin oli ehdolla muuan mies nimeltä Charles Bronson, mutta tämä kieltäytyi. Saihan Bronson roolin silti Sergio Leonen myöhemmästä lännenelokuvasta, Huuliharppukostajasta (1968).
“Oh I almost forgot. He payed me a thousand. I think his idea was that I kill you.”
Ruma, Tuco, Eli Wallach. Tämän lännenfiktion hauskin hahmo, meksikolainen rosvo, on vähintään yhtä tärkeä osa elokuvaa kuin kaksi edellistä. Eli Wallachin Sergio Leone valitsi rooliin nähtyään tämän hienon roolityön lännenelokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi (1962), jossa Wallachin hahmo muistutti hieman Tucoa. Hyvissä, pahoissa ja rumissa Wallach näyttää parasta osaamistaan vetäessään elämänsä roolityön. Tucon rooliakin tarjottiin Charles Bronsonille, mutta mies kieltäytyi myös siitä. Parempi kyllä näin, sillä Bronsonille ei rooli mielestäni olisi liiemmin sopinut.
“When you have to shoot, shoot, don’t talk.”
Spagettiwesterneissä on paljon samaa kuin amerikkalaisissa vastaavissa, mutta erottuvat ne tyyliltään silti selvästi. Niissä ei ole turhaa dramatisointia tai mitään romansseja, vaan ne kertovat uskottavista, eleettömistä lännenmiehistä ratkaisemassa erimielisyyksiä kuudesti laukeavillaan. Miljööt ovat karumpia ja väkivalta selvästi rajumpaa, maskuliinisuus huipussaan.
Sergio Leonen aiemmista trilogian osista hioutunut tyyli nousee tässä elokuvassa huippuunsa. Dialogi ei ole tiheätä, mitä kuvastaa hyvin se, että ensimmäisten kymmenen minuutin aikana elokuvassa ei puhuta sanaakaan. Tarkasti hiotut kohtaukset ovat pitkiä ja sisältävät ohjaajan tyylille tuttuja lähikuvia sekä laajoja kauko-otoksia, eikä lännenelokuville tyypillisiä kauniita maisemiakaan unohdeta käyttää hienosti hyväksi. Musiikin taitava käyttö on myös Leonen tavaramerkkejä.
Hyvissä, pahoissa ja rumissa vallitsee tietynlainen mahtipontisuus verrattuna moneen muuhun lännenelokuvaan. Se ei silti yritä luonnehtia liian paljoa, mihin sorrutaan lievästi esimerkiksi Huuliharppukostajassa. Elokuvan arvoa ei vähennä yhtään se, että se on kuvattu aitojen amerikkalaisten preerioiden sijasta niitä muistuttavissa Espanjan maisemissa, vaan tuo oman mausteensa ja vähentää maksimaalisen realismin tavoittelun tärkeyttä luoden fiktiivisemmän elokuvamaailman vaikutelmaa.
Legenda on myös säveltäjä Ennio Morricone, Sergio Leonen läheinen ystävä, joka teki elokuvaan jumaloitavan hyvän tunnusmusiikin “Il Buono Il Brutto Il Cattivo”, joka kuunneltaessa tuntuu sydämessä asti. Morriconen säveltaidehan ei ole aivan tyypillistä lännenelokuvamusiikkia. Se on sekoitus mm. erilaisia puhallinsoittimia, vihellyksiä, huutoja, kojootin ulvontaa sekä sinfoniaorkesterin pauhua, joita Morricone tunteella yhdistelee sävellyksiinsä mestarillisesti. Sergio Leone on jättänyt moneen kohtaukseen soundtrackin varaan hyvin paljon ja sehän tässä tapauksessa toimii erinomaisesti.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta elokuvan valmistumisesta, mutta vaikutustaan se ei ole menettänyt lainkaan. Parempaa elokuvaa ei tulla todennäköisesti koskaan näkemään. Katsella sen voisi vaikka joka päivä kyllästymättä. Samaa ei voine sanoa yhdestäkään muusta elokuvasta.
Vaikka western ei olisi suosikkigenresi, kannattaa tämä silti katsoa, mikäli elokuvat kuuluvat vähääkään kiinnostuksiisi. Pituus saattaa hieman pelottaa, mutta elokuvaa katsellessa ajantaju katoaa ja kolmetuntinen vierähtää sangen nopeasti.
Hyvät, pahat ja rumat on uskomattoman komea sekoitus sekä viihdettä että taidetta täyttäen elokuvan esteettiset arvot, kuvauksen, leikkauksen, dialogin, ihmiskuvauksen ja kaiken muun täydellistäkin paremmin. Se on elokuvahistorian kirkkain helmi, kunnioitettavan korkea mestariteos, elokuvaelämys, kuolematon klassikko. Elokuva, jota ei kerran nähtyään unohda koskaan.
Il Perfecto.
nimimerkki: SpinalCrap
