Mikä on yleisesti ottaen yksi käytetyimpiä lähdemateriaaleja elokuvissa, etenkin kauhuelokuvien saralla? Se, että tarina perustuu edes joltain osin tositapahtumiin. Kauhuelokuvien puolella ainakin etunenässä mieleen tulee useimmiten Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhat, mutta ei tämäkään Amityvillen tapaus ole myöskään vailla sovituksia jäänyt. Tuo surullinen tapaus tosielämässä tapahtuneesta Defeon perhesurmasta ja sen jälkeen murhataloon muuttaneesta Lutzin perheen kauhunhetkistä on jaksettu dokumentoida iäisyyden ja kirjoittipa sen pohjalta Jay Anson kauhuromaanin, johon tämä pari vuotta kirjan jälkeen ilmestynyt elokuva puolestaan perustuu. Siispä paneudutaanpa The Amityville Horrorin pariin… vai sanoisimmeko: “Luojan tähden paetkaa!”
Elokuva siis alkaa tuolla edellämainitulla perhetragedialla, jossa erään nimeltä-mainitsemattoman-perheen vanhin poika teloittaa haulikoitse perheensä sänkyihin näiden nukkuessa. Vuotta myöhemmin tapauksen jälkeen Lutz-perhe muuttaa tragedian tapahtumapaikkana toimineeseen isoon taloon, jonka he saavat yllättävän huokeeseen hintaan. Tietenkin kaikki näyttää viisihenkisen perheen kohdalla asioiden sujuvan mallikkaasti. Paitsi että talon siunaamaan tullut Isä Delaney (Rod Steiger) saa yllättävän tylyn vastaanoton talolta itseltään, Amy-tytär (Natasha Ryan) viettää turhankin paljon aikaa “mielikuvitus-ystävänsä” parissa ja perheenpää George (James Brolin) palelee jatkuvasti ja tuntuu muutenkin olevan hieman stressaantunut kaikesta. Georgen vaimo Kathy (Margot Kidder) alkaa pian itsekkin ajatella asioiden olevan enemmänkin kuin normaaleja, pikemminkin painajaista. Ja homma senkun pahenee!
Ohjaaja Stuart Rosenberg taikoo hitaan varmana etenevässä filkassa komean ilmapiirin, joka saattaa oikeasti painostaakin katsojaa. Mutta vaikka puoleensa vetävän elokuvan tehokeinoja käytetään perinteikkäästi ja silti ajankohtaansa nähden voimallisesti, voi tarkkasilmäinen huomata elokuvan vanhentuneen roimasti. Elokuvaa ei voi pitää nykyään enää järin voimallisena kauhuna (kun puolestaan mm. Manaaja on yhäkin yllättävän tehokas nykypäivän elokuviin nähden). Tämän elokuvan kohdalla on paras olla olettamatta mitään erikoista, sillä yliluonnolliseksi äityvää menoa on joka tapauksessa varmasti kuka tahansa nähnyt vastaavanlaisissa tapauksissa. No onneksi Lalo Schifrinin musiikki pelastaa kumminkin jotain tunnelman luonnilla.
Näyttelijät ovat melkein vähän mitä ovat, enimmäkseen harmaata massaa. James Brolin ja Rod Steiger nousevat kenties eduksi heidän tulkitessa kenties elokuvan kaikkein moniulotteisimmiksi kirjoitettuja roolihahmoja. Brolin aiheuttaa hieman kylmää värettä yhtä lailla jäätävän katseensa takia ja muutenkin hänen tulkitseman Georgen hiljattainen eteneminen ja kasvu vinksahtamiseen tulkitaan upeasti. Myös Margot Kidder näyttelee ihan hyvin, mutta Sandor Sternin laatima käsikirjoitus ei ole tehnyt riittävästi kunniaa Kathyn hahmokehityksessä.
Kyllä tämän elokuvan katsoo, vaikkakin kauhupuoli onkin armottomasti vanhentunut ja elokuvan pituus näin rauhallisen temmon omatessa on ehkä hivenen liian pitkä, jolloin voi alkaa katsojaa puuduttaa. Kumminkin elokuvan hieno tunnelma pitää onneksi katsojan mielenkiinnon virkeänä, mutta mikäli sattuu edustamaan sitä nuorempaa, vauhdikkuuteen tottunutta polvea, voi uusintaversio ehkä olla tätäkin parempi vaihtoehto.
Pakko pohtia tähän perään miettien tämän elokuvan kääntäjiä: minkä ihmeen takia Luojan tähden paetkaa!?
