Melkeinpä aina, kun teattereihin eksyy uusi toimintaelokuva, käy meikäläisellä mielessä, että jospa tämä mättöpätkä olisikin se, joka nostaisi actiongenren kaikenmaailman xXx:ien suosta ja palauttaisi wanhanaikaiset, hilpeät kieli poskessa-kasarimäiskeet takaisin valtaan. Harmi vain, että kerta toisensa jälkeen joudun pettymään. Sama tuntuu käyvän myös aina, kun eksyn jostain syystä katsomaan uuden, nuorille suunnatun kotimaisen filmin.
Ruoditaan nyt sitten taas kunnolla. Ensinnäkin, elokuvan typerä, yllätyksetön ja äääärimmäisen kliseinen juoni ärsyttää syvästi. Tarina rikkaan perheen tytöstä, jonka elämä on tyhjää, mutta joka onneksi tapaa slummeissa kasvaneen kundin, jonka avustuksella tyttö oppii jotain elämästä, on älyttömän korni. Herttainen draama ei repäise kertaakaan koko kestonsa aikana, vaan tarina kulkee valmiiksi tallattuja latuja aina lopputeksteihin saakka, onnistumatta yllättämään kertaakaan. Tästä seuraa väkisinkin tylsistyminen.
Henkilöhahmoillakaan ei TSOT juhli. Rikas ja (=mutta) kiltti tyttö Nelli, sekä hiljainen ja juro hiphop-DJ Sune toki kasvavat kivasti ihmisinä filkan edetessä kohti loppuaan, ja Nellin porvaripoikaystävä on tosi särmätön kuten varakkaan henkilön kuuluu ollakin, ja urpot, mutta sydämeltään kultaiset räppäridorkat Isukki ja Kondis jaksavat naurattaa muutamaan otteeseen, mutta lökäpöksyt eivät oikein tahdo erottua viime vuosien kotimaisten elokuvien kirjavasta sivuhenkilöjoukosta millään tavoin.
Eipä silti, ei TSOT todellakaan ole “ihan paska”, kuten joku asian ilmaisisi. Kautta linjan hyvä näyttelijäntyö ja muutama kankeahkoon dialogiin tiputettu huippuläppä (“Mut siis… eihän r’n’b oo musaa, ku siis sehän on sairaus, joka pitäs kitkee maailmasta.”) pelastavat sen, mitä pelastettavissa on, ja näin pläjäyksen jaksaa jopa katsoa loppuun asti. Ehkä.
Elokuvan suurin ongelma on ehdottomasti se, että tekijöillä ei oikein ole ollut ideoita. Tai jos onkin, niitä ei ole onnistuttu siirtämään valkokankaalle kovin onnistuneesti. Vaikka intoa elokuvaan ja rakkautta sen aiheeseen on selkeästi ollut mukana ja paljon, ei koko jutussa ole yhtä, kantavaa ideaa, ajatusta, jonka pohjalle puolitoistatuntinen filmi rakentaa, tai sisältöä nimeksikään. Toivotaan silti selvästi hemmetin lahjakkaalle näyttelijäporukalle ja ohjaajalle onnea ja parempaa menestystä jatkossa, toivoa selkeästi on.
Ja ainiin, itse vihaan räppiä ja r’n’b-musaa sydämeni pohjasta. Tässä osasyy ärsytykseen, jonka filmin katsominen paikoittain aiheutti.
