Tämä elokuva oli ensimmäinen Kurosawan ei-samurai-leffa jonka näin. En yksinkertaisesti ollut ajatellut, että tuo legendaaristen samuraileffojen isä osaisi luoda muunkin tyyppisiä elokuvia. No, tämä teos kuitenkin vakuutti minut, Kurosawa on nero, oli aihe mikä tahansa.
Kanji Watanabe (Takashi Shimura) on noin 60 vuotias mies, joka on koko elämänsä tehnyt tylsää toimistotyötä. Tarkalleen ottaen hän on joka päivä leimannut loputtomia kasoja asiakirjoja. Eräänä päivänä hänen elämänsä saa kuitenkin yllättävän käänteen, jollaista kenenkään ihmisen ei tulisi kokea. Hänellä todetaan pahalaatuinen syöpä, ja elinajaksi arvioidaan korkeintaan puoli vuotta. Hän ei ole tyytyväinen elämäänsä, ja haluaa kokea uusia asioita. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä jotain, joka ei mene täysin hukkaan.
Elokuva on loppuen lopuksi melko tuttua Kurosawaa. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja, etenkin päähahmo, jonka tragedia on todella koskettava. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin, vaikkei mitään uskomattomia roolisuorituksia nähdäkään. Kameran käytön osalta elokuva näyttää myös melko tutulta Kurosawalta.
Vaikka elokuvan teema pyöriikin vahvasti kuoleman ympärillä, itse elokuva kuitenkin keskittyy elämään. Aikaan, joka meille on annettu maan pinnalla elämiseen. Elokuva tosiaan laittaa miettimään omaa elämäänsä. Mitä jos vanhana huomaa, että koko elämä on valunut hukkaan, eikä ole kokenut asioita joista nuorena unelmoi? Tälläisiä ajatuksia elokuva minussa herätti.
“It’s like commiting a suicide if you know yourself a cancer.”
nimimerkki: Scuzzball
