Kun kasariklassikko “Kulti, kutistin kakarat” nousi uskomattomaan suosioon yleisön keskuudessa, osattiin varmasti jo odottaa leffalle jatko-osaa. Ja niinhän kävi että nerokas perheenisä palasi vuonna 1992 jälleen muokkaamaan perheenjäsentensä kokoja. Elokuva saattaa tuntua näin nykypäivänä silkalta rahastukselta, mutta “Kulti, suurensin kakaran” ei ole mikään tyypillinen rahastusfloppi, vaan tarjoaa tuplasti enemmän hauskoja toilauksia ja vitsejä kuin edeltäjänsä.
On kulunut nelisen vuotta siitä, kun keksijä Wayne Szalinskille (Moranis) sattui pieni “vahinko” jonka seurauksena sekä oma että naapurin jälkikasvu kutistui leivänmurun kokoisiksi. Nyt perheessä on kaikki taas ihan kondiksessa. Isä työskentelee isossa projektissa, jossa ei pyritä tällä kertaa kutistamaan mitään, vaan suurentamaan. Perheeseen on tullut uusi jäsen sitten ykkös-osan, 2-vuotias Adam-vauva joka on oikein mukava piltti, joka pysyy hädin tuskin paikallaan. Valitettavasti perheen vanhemmilla on niin kova kiire töiden kanssa, että lapsenvahtia pitäisi etsiä. Mutta kun sopivaa sitteriä ei löydy, niin tottakai isä ottaa fiksuna perheen kuopuksen mukaan laboratoriolle. Ja tietysti silloin, kun suurentajaa aletaan hieman testaamaan, ei malta pikku-Adam pysyä lastenvaunuissaan vaan…
Pian alkavat kaikki perheenjäsenet olla ihan ulalla, kun Adam alkaa kohota Godzillan mittoihin. Riittääkö Wayne Szalinskin älykkyysosamäärä tällä kertaa palauttamaan vauva takaisin normaaleihin mittoihin, ennenkuin vaavi kasvaa katosta läpi?
En tiedä, jätettiinkö tämä sarja tähän kakkososaan? Jos jätettiin, niin tehtiin ihan oikein. Tällä osalla on vielä hyvin tarjota uusia koukkuja, joita on turha edes yrittää liittää originaaliin leffaan. Ainoa toisinto on vain se, että samat henkilöt ovat kehissä. Aina Wayne Szalinskin pääosasta huvittaviin sivuhahmoihin, kuten lenkkeilijänaapureihin. Huomattavin “uutuus” näyttelijäkaartissa on Felicity-sarjasta tuttu Keri Russell, joka esittää perheen vanhemman pojan Nickin ihastusta, Mandy Parkia. Näyttelijäkaarti suoriutuu mielestäni puhtain paperein. Rick Moraniksen näyttelijätyö tuo hienosti mieleen millaisia huumorikuninkaita on leffoissa esiintynyt jo ennen Jim Carreyta.
Mikä tekee etukäteen rahastuksen makuisesta jatko-osasta ykkös-osaa paremman?
Ensinnäkin, juoni on paljon “selvempi”. Ykkösosa valui loppua kohden mentäessä ärsyttäväksi koheltamiseksi, kun taas tämä pitää mukavan tasaisen kurssinsa hyvin loppuun saakka. Elokuvaan on käytetty ihan mukavasti taas tehosteita. Vauva, joka kömpii vaivattomasti aitojen ja talojen yli, on jollei hienompaa, niin ainakin viihdyttävämpää katsottavaa kuin viimeisen päälle tehty Godzilla New Yorkin kaduilla. Tämä on taas ykkös-osan kaltainen perheleffa, joten haikeita kohtauksia on ängetty mukaan, ehkä hieman tasoittamaan leffan vauhdikasta menoa.
Vaikka ykkönen on itse klassikko, voittaa tämä jatko-osa sen melko puhtaasti. Näyttelijät ovat kehittyneet näyttävästi edellisestä osasta. Juoni tempaa paremmin mukaansa kuin muut ysärikomediat. Kaikki hyvien elokuvien ystävät tulevat haksahtamaan viimeistään siihen kun kerrostalon kokoinen iloinen (entinen) pikkukaveri talsii Las Vegasin kaduilla. Puolikas lähtee pois sen takia, että elokuvaa jää todella kaipaamaan. Tässä on jatko-osa, joka päihittää aina edeltäjänsä. Jos minulta kysytään, tämä on se varsinainen perhe-elokuvaklassikko.
nimimerkki: Movie Myers
