Rasismi ja rotuviha ovat aiheita joista on yleensä todella vaikea vääntää kunnollista elokuvaa. Usein homma lipsuu kaksinaismoralistiseksi tai sitten tuloksena on disneymäistä “joo joo kaikilla on kivaa ja hymyillään hihii”- tyylistä ylisokeroitua roskaa. Kohuttu American History X on positiivinen poikkeus rasismikuvausten joukossa. Se onnistuu välttämään genren tyypillisimmät sudenkuopat miltei kokonaan ja ei mikään ihme että se on useimmiten nostettu 90- luvun parhaiden elokuvien joukkoon, sen luokan mestariteoksesta nyt puhutaan.
Derek Vinyard (aina yhtä loistava Edward Norton) on palavasieluinen nuori uusnatsi joka vannoo äärioikeiston nimeen henkeen ja vereen ja vihaa syvästi ja hartaumuksella kaikkia jotka eivät ole valkoisia protestantteja. Hänen asuinympäristössään eriväristen jengien raa’at yhteenotot ovat arkipäivää (ja usein hänen itsensä aiheuttamia) joten kun eräänä kohtalokkaana iltana joukko mustia jengiläisiä yrittää varastaa hänen autonsa, arvaahan sen miten siinä käy. Derek tuomitaan kolmeksi vuodeksi tiilenpäitä pänttäämään taposta. Aika kuluu ja muutaman vuoden kuluttua Derek on sovittanut rikoksensa ja pääsee kotiin.
Kolme vuotta on kuitenkin suhteellisen pitkä aika ja hän on nyt sisäisesti täysin muuttunut mies. Jokin, mikä tapahtui vankilassa, sai hänet hylkäämään kokonaan arjalaisen aatteen ja nyt hän haluaa tehdä kaikkensa ettei kukaan joutuisi enää kärsimään hänen ja hänen nolostuttavien natsisekoilujensa vuoksi. Asiassa on kuitenkin yksi ongelma: hänen ollessaan vankilassa pikkuveli Danny (Edward Furlong) on alkanut pitää isoaveljeään esikuvanaan ja puolestaan liittynyt uusnatseihin. Niinpä Derek aikookin tehdä kaikkensa saadakseen pikkuveljensäkin korjattua pois väärältä polulta, hänen syytäänhän kaikki tavallaan on. Mutta hakaristin varjo on pitkä ja verinen ja valitettavasti Derekillä ei ole vielä minkäänlaista käsitystä kuinka kovan hinnan hän joutuu lopulta vihanpidostaan maksamaan…
American History X on vaikuttava, katsojan hiljaiseksi vetävä kuvaus vihan turhuudesta. Vihassa ei ole mitään hyväksyttävää tai ihannoitavaa vaan se koituu aina loppujen lopuksi niiden maksettavaksi, joilla ei ole siihen osaa eikä arpaa. Filmin parhaita puolia on nimenomaan se että se ei sorru peri-hollywoodilaiseen sentimentaalisuuteen tai säälissä rypemiseen vaan on pääosin rehellinen ja realistisen oloinen pläjäys. Leffasta on riisuttu pois kaikenlaiset sivupolut ja muut lähinnä itseisarvolliset turhat juonenkäänteet, joten elokuvan kaunis sanoma ei huku kaiken maailman holly-tilpehöörin alle. Muutenkin kuvaustyyliä voisi kutsua vähintäänkin askeettiseksi, leikkaajalla on totisesti ollut töitä mutta turhaa tavaraa ei taatusti ole päässyt mukaan lainkaan.
Elokuvassa on tavallaan kaksi eri tarinapolkua: toisessa, nykypäivään sijoittuvassa kuvataan Derekin vankilastapääsyä ja uuden elämän aloittamista jo ennestään rikkonaisessa perheessä, mustavalkoisissa takaumajaksoissa taas pohjustetaan varsinaisen juonen tapahtumia ja tunkeudutaan yhä syvemmälle Vinyardin perheen historiaan etsien mahdollisia syitä perheen molempien poikien ääriryhmiin lankeamiselle. Tyyli toimii sujuvasti ja sekoitus molempia vuorotellen toimii loistavasti. Ainoastaan viimeisen puolituntisen aikana juonikuvio käy ehkä vähän turhankin ennalta-arvattavaksi ja vähän turhankin moni katsoja hoksaa helposti itse miten karmeassa loppuratkaisussa tulee käymään. Niin tai näin, se kannattaa ehdottomasti silti katsoa, loppukohtauksen pärähtäessä ruutuun on se kotisohvan kyynisinkin Erkki taatusti hiljaista poikaa. Kaiken kaikkiaan elokuvan suuri voima on sanoinkuvaamaton.
Näyttelijät ovat tämänkin elokuvan suola eikä heissä ole totisesti valittamisen aihetta. Kuten todettua, aina yhtä loistava Edward Norton on yhdessä hienoimmissa koskaan näkemistäni rooleista Derekinä, miehenä joka yrittää virheensä huomattuaan epätoivoisesti korjata niitä mutta liian myöhään. Eikä paljon huonompi ole toinenkaan Eetu, lähinnä päihdesekoiluistaan paremmin tunnettu Furlonki nimittäin, Derekin pikkuveljenä Dannyna joka toimii tarinan kertojana. Hänen hahmonsa vain jää loppupeleissä huomattavasti isoaveljeä yksioikoisemmaksi. Kuten todettua, kummassakaan näyttelijässä ei kuitenkaan ole valittamisen varaa. Eetu- kaksikon jälkeen on muita näyttelijöitä lähes turha mainitakkaan mutta sanottakoon vielä jotta ei hassumpi ole Avery Brookskaan molempia veljiä avittavana tukivoimana, joka ironisesti sattuu olemaan musta.
Summa summarum: American History on loistava ja koskettava elokuva, ehdottomasti yksi 90- luvun parhaimpia mutta ihan täysiä pisteitä ei kuitenkaan irtoa. Paikoitellen, vain paikoitellen mutta kuitenkin, elokuva sortuu pienoiseen mustavalkoisuuteen asenteissaan. Varsinkin vankila-jaksossa, joka on sinänsä elokuvan tärkeimpiä avainkohtauksia, Derekin “suojelusenkelistä” muovataan lähes naiivisuuteen asti eräänlaista vankilan “pyhimystä”. Samoin linnan uusnatsikamuista muodostuva kuva on vähintäänkin kyseenalainen, mikä tosin on ollut hieman vaikea välttää tämän sortin aihetta kuvatessa. Hienoiset kauneusvirheet on kuitenkin helppo antaa anteeksi. Kuten tykittäjäveli Filmer tuossa alempana totesi, ei olisi ollenkaan pahitteeksi esittää elokuvaa ylä-asteilla ja lukioissa jotta kasvavat nuoret (joihin minäkin kuulun) näkisivät mihin alituinen vihanpito voi johtaa kauheimmillaan. Miespuolisenkaan katsojan ei kannata häkeltyä jos lopputekstien vyöryessä ruudulle on pala kurkussa.
