Esseisti ja aktivisti Susan Sontag sijoitti Begottenin tärkeimpien elokuvien listalleen (One of the 10 most important films of modern times). En ihmettele, koska niin poikkeuksellisesta “elämyksestä” tässä elokuvassa on kyse. Begotten saa Saw’n näyttämään Pixar-tuotannolta ja Jigsaw’n Risto Räppääjältä.
Begotten on julmaakin julmempi kuvaus… öö… elämän kiertokulusta. Jo leffan avauskohtaus on niin vastenmielinen, että aloin miettiä elokuvan vaikutusta mielenterveyteeni. Eikä mitään helpotusta ollut luvassa. Puolen tunnin jälkeen olin jo liimautunut penkkiin ja epäuskoisen kiehtoutuneena tuijotin lohdutonta ja järkyttävää tapahtumasarjaa, kuvottavan äänimaailman syövyttäessä aivojani. Dialogia elokuvassa ei ole.
Tarina, tai ehkä paremminkin “kuvattava aihepiiri” on ensimmäisellä katselukerralla (ilman pohjatietoa) täysin käsityskyvyn saavuttamattomissa. Lopputeksteissä (onneksi) löytyy asiaan valaisua. Saatu informaatio vahvistaa elokuvakokemusta entisestään. Osa vertauskuvallisista tapahtumista jäänee kuitenkin hämärän peittoon – kirjaimellisestikin. Voisi luonnehtia, että tarina on elämää suurempi.
Mustavalkoinen, kärsinyt kuvanlaatu näyttää kuin olevan ajalta ennen Kristusta. Ohjaaja E. Elias Merhige kertoi käyttäneensä Begottenin jälkityöhön tolkuttomasti aikaa, moninkertaisesti kuvausten kestoon nähden. Toteutus luo lisää mystisyyttä jo muutenkin mystisyydellään vertojaan hakevaan tarinaan. Näyttelijät ovat niin ikään antautuneet täysin projektille.
Begotten tuo kaikessa groteskissa surrealismissaan esille niin synkän, sairaan ja oudon maailmankuvan, että on oikeutettua kysyä: Miksi katsoa tällaista? Näin voimakas kokemus luo sen päättymisen jälkeen myös tunteita skaalan toisesta päästä. Kyseessä on kuitenkin vain elokuva, jonka voimakkuus ja koskettavuus ovat arvostettavan taitavasti rakennettuja, ja se saa aikaan melkoisen “huh huh” -fiiliksen.
