DVD:n pääjuttuna on Lontoossa vuonna 2001 joulukuun 6. ja 7. päivä kuvattu livesetti kestoltaan reilut kaksi tuntia. Pääosassa kitarankieliä venyttelevä mies, jonka arvostettu Guitar Player Magazine on valinnut viisi kertaa maailman parhaaksi kitaristiksi. Mieshän on syntynyt v. 1960, joten ainakaan tällä hetkellä ikäloppu rokkiäijä ei ole kyseessä jos Vaista puhutaan. 13-vuotiaana muusikon uransa aloittaneelta Steve Vailta löytyy meriiteja soittajana Frank Zapan, Whitesnaken ja David Lee Rothin mukana kepittelystä. Viimeajat heppu tuntuu viihtyneen soolouransa parissa sekä muiden kitaristien kanssa keikkailu (G3-projekti) maittaa. Mikä ettei, johan kannukset on hankittu ajat sitten ja kyvyt todistettu.
En ole pahemmin Vain soololevyjä tullut kuunnelleeksi, mutta kepittely on tuttua varsinkin Whitesnaken ja David Lee Rothin muinaisilta levyiltä. Muusikkojen virtuuoosimaisuutta arvostavana tämä DVD valottaa hyvinkin millainen kepittäjä Vai on. Täytyy sanoa että mukavaa nähdä äijä livenä omien juttujensa parissa. Mies on yhtäaikaa varsinainen kitarajumala ja loistava viihdyttäjä. Vai ei tyydy vain patsastelemaan tylynä kitaran varressa vaan soittoväline on yhtä ruumiin ja sielun kanssa, ilmeet korostavat soitantoa ja koko keho elää mukana hommassa. Heppu osaa ottaa yleisönsä ja tottakai kansa rakastaa aitoa ja osaavaa huppumuusikkoa, onhan nykymaailmassa niin paljon silmänlummetta ja rahastamisen meininkiä.
Bändiheputkaan eivät ole aivan lahjattomimmasta päästä. Billy Sheehan taitaa tilulilubasson ja vetää välillä bassolla saman mitä Vai kitaralla. Tony McAlpine, joka on niinikään niittänyt mainetta kitaristivirtuoosina, vastaa koskettimien soitosta, mutta kitara on toki mukana keikkakalustossa. Heppu ylttyy välillä hyppäämään valoihin ja pistää tilulilut Vain kanssa. Kaikki lavashow vaikuttaa hyvin suunnitellulta, ehkä jopa liiankin näin TV:stä katsottuna vaikka livetilanteessa uskoisin että homma tuntuu enemmän extemporeetyyliseltä kokemukselta. Vain bändissä pärisyttelee rumpuja Virgil Donati, joka vaikuttaa kosketinsoittaja Derek Sheridanin (ex-Dream Theater) Planet X -nimisessä yhtyeessä. Toisessa, tai pitäisikö sanoa kolmannessa kitarassa on nuori 25-vuotias Dave Weiner, jonka Steve otti bändiinsä 21-vuotiaana koltiaisena vuonna -99. Siinä on jannu saanut kyllä elämänsä tilaisuuden kehittyä kitaristina.
Kokonaisuutena keikka on olohuoneen sohvalta käsin ehkä hiukan turhan pitkä, koska juttu painottuu soolotouhuihin ja ainakaan itselläni hommasta ei ole sen kummempia odotuksia, siis niitä tuttuja biisejä, joita voi hyräillä mukana. Steve Vain kitaristinkyvyt on todettu jo moneen kertaan ensimmäisen tunnin aikana ja loppu menee sisulla kun nyt kerran alettiin niin katsotaan loppuun asti. Onneksi viimeiset biisit on saatu kliimaksinomaiseksi ja samalla hiukan itsekkin vavahtuu taas kuuntelemaan korva tarkkana. Bändi on tosiaan aivan loistava, ehkä niin loistava että tässä sai jo pienen yliannostuksen.
Audiopuoli on joko stereo tai 5.1. dolbydigital. Jos valitset 5.1. -äänen niin herra Vai kehottaa henkilökohtaisesti huolehtimaan että kaikki kaiuttimet tuottavat yhtä paljon ääntä, ovat siis kalibroitu oikein. Luotin omaan kalibraatiooni ja valitsin 5.1:n. Soundit ovat hyvin kohdallaan, joskin vielä parempaakin on kuultu. Kuvasuhde aiheuttaa hiukan nurinaa laajakuvaTV:n omistajalla. Kuvasuhde on nimittäin “se vanha” 4:3.
Extroissa nähdään pääasiassa takahuoneessa kuvattua materiaalia, josta on pyritty kasaamaan jonkinlainen kokonaisuus. Osa jutuista on hauskoja, osa taas ei. Viinan kanssa ei läträtä ollenkaan kuten joissain muissa vastaavissa takahuonekuvauksissa. Näin ollen ne “idioottijutut” sekä hyvässä että pahassa on jääneet tältä levyltä kokonaan pois.
Biisitlista:
Shyboy, Giant Balls of Gold, Erotic Nightmares, Blood & Glory, Dave’s Party Piece, Blue Powder, Crying Machine, The Animals, Bangkok, Tony’s Solo, Bad Horsie, Chameleon, Down Deep Into the Pain, Fire, Little Wing, Whispering a Prayer, Incantation, Jibboom, For the Love of God, Liberty, The Attitude Song
