Lifen luoja, Rand Ravich, on sen verran tuore nimi tv-bisneksessä, että kyseistä sarjaa voisi pitää oikeastaan hänen ensimmäisenä suurempana tv-työnään kirjoittajana. Sarjan tuotanto aloitettiin vuonna 2007, eli yhä kovemmaksi kiristyneen kanavakilpailun aikaan. Poliisisarjojen sankassa hetteikössä Life on tähän asti pärjännyt kuitenkin paremmin kuin esimerkiksi Jeff Goldblumin tähdittämä Raines, jonka tekeminen keskeytettiin jo ennen kuin sen ensimmäinen tuotantokausi pääsi täyteen mittaansa.
”Elämä” olisi passeli käännös Lifelle, mutta nykytrendien mukaan sarja on saanut pitää meilläkin alkuperäisen nimensä. Sarjassa on pääasiassa kyse Charlie Crewsin (Lewis) elämästä. Hän on veriteoista elinkautiskakkua istunut poliisi, jonka vankilarupeama on katkennut syyttömäksi toteamiseen ja kunnian palauttamiseen. Sen päälle Crewsin asianajaja (Langton) on hankkinut miehelle myös tuntuvan korvauksen tämän kärsimyksistä. Korvauksen avulla Crews voisi elellä hulppeassa asunnossaan tyhjäntoimittajana lopun ikäänsä, mutta sen sijaan Crews palaa poliisiksi. Piirissä tuskin kukaan katsoo Crewsiä hyvällä. Vankila on lyönyt miekkoseen leimansa, ja hänestä on tullut omintakeisia zeniläisyyksiä viskelevä hymypoika, jonka seuraavasta siirrosta ei kellään ole mitään hajua.
Sarjan ensimmäistä kautta ryydittävät muka-dokumentaariset haastattelut, joissa mm. Crewsin perusjätkämäinen ex-pari Stark (Sexton), ex-vaimo Jennifer (Newsom) ja asiakkaaseensa vetoa tunteva asianajaja puhuvat kameralle mietteitään Crewsistä. Nämä osiot ovat värimaailmaltaan ilottoman harmaita ja sinertäviä, mikä tekee niistä häiritsevän erilaisia muuhun kokonaisuuteen nähden. Ehkäpä nykykatsoja ei muuten tajua, että näillä osilla pohjustetaan Crewsin tarinaa? Epäilen, etteikö tajuaisi. Sitä paitsi tässä ns. dokumenttiaineistossa esiintyy myös paljon toistoa, mikä käy pitemmän päälle tylsistyttäväksi, jos Lifestä ei jätä yhtään jaksoa katsomatta.
Charlie Crewsin elämään kuuluvat poliisina tietenkin rikokset, joita hän selvittelee uuden parinsa, Dani Reesen (Shahi) kanssa jaksosta toiseen. Keissejä tutkitaan yhtä per jakso, mutta niiden rinnalla Lifessä on pitempiä juonenkaaria. Ne liittyvät luonnollisesti Crewsin omaan elämään; päällisin puolin seesteinen ja hymyilevä Crews nimittäin metsästää maanisella vimmalla tyyppiä tai tyyppejä, joiden rikoksista hän joutui lusimaan. Hedelmiä rouskuttavan etsivän salaisista tutkimuksista on perillä vain hänen talousasioitaan hoitava ex-vanki Ted (Arkin), joka seurailee Crewsin etenemistä hellyttävän alakuloisen näköisenä kuin Lurppa-koira. Arkinin kasvot eivät ole niitä kaikkein vähiten käytettyjä, joten katsoja saattaa sekoittaa Tedin johonkin näyttelijän toiseen roolihahmoon. Samaa vikaa on esimerkiksi Crewsin pomoa esittävässä Robin Weigertissä, jonka jotkut saattavat muistaa lännensarja Deadwoodin Calamity Janena. On tietysti normaalia nähdä samoja näyttelijöitä vähän joka puolella, mutta Lifen dokumenttimaiset osuudet toimivat sitä vähemmän, mitä käytetympi kasvo niissä esiintyy – huolimatta näyttelijän ammattitaidosta.
Lifen ensimmäinen kausi kulkee eteenpäin tukevaa kahdeksaakymppiä. Yhtäkään hahmoa ei pureskella katsojalle täysin valmiiksi, vaan paljon jää sohvanvaltaajan oman mielikuvituksen kehiteltäväksi. Sarjaan on helppo jäädä koukkuun sen pikkutakkipoliisien rentouden sekä päähenkilön vinksahtaneisuuden vuoksi. Ne keventävät raakojen murhien ja tappojen ympärillä leijuvaa synkempää tunnelmaa juuri sen verran, ettei veritöitä käsitellä kuitenkaan mauttomasti. Muiden poliisisarjojen joukossa Life ei loppujen lopuksi ole mullistavan erikoinen tapaus.
