Alkuperäinen Matrix-trilogia sai Matrix Revolutionsissa päätöksen, joka ei juuri jättänyt toivomaan tarinalle jatkoa. Kuitenkin vuosia myöhemmin Lana Wachowski päätti tarttua toimeen yksin, ja tehdä elokuvasarjan jatkoksi vielä neljännen osan. Luultavasti taustalla oli Hollywoodin tyypillinen “Lypsävää-lehmää-ei-kannata-teurastaa”-logiikka, vaikka Matrixin osalta ne lypsyt kyllä lypsettiin jo 20 vuotta sitten, ja Keanu Reeveskin tunnetaan nykyään luultavasti paremmin John Wickin kuin Neon roolista.
Alkuperäisen trilogian tapahtumat on pyyhkäisty sormia napsauttamalla jonnekin taustalle, josta ne tulevat esiin lähinnä viittauksina ja välähdyksinä. Thomas Anderson (Reeves) on pelisuunnittelija, joka puntaroi elämäänsä ja tutustuu eräänä päivänä kahvilassa perheenäiti Tiffanyyn (Carrie-Anne Moss), joka sattuukin pitämään Andersonin kehittämästä pelistä nimeltä Matrix.
Wachowski on ilmeisesti lähtenyt tavoittelemaan ensimmäisen Matrixin filosofista henkeä ja uudistamaankin sitä, tarkoituksenaan kai tarjota metatason katsojakokemus uusille fanisukupolville, mutta toteutus jää vähintäänkin puolitiehen. Se, mikä ensimmäisessä Matrixissa säväytti, maistuu nyt väljähtäneeltä kuin lasissa seissyt limppari. Elokuva tuntuu paikka paikoin kestoaan pidemmältä, Morfeusta esittävältä Yahya Abdul-Mateenilta puuttuu Laurence Fishburnen karisma, eikä Jonathan Groff saa ladattua osaansa Smithinä sitä samaa uhkaavuutta, joka teki Hugo Weavingin roolisuorituksesta muistettavan.
Joskus kerran teurastettujen lypsylehmien olisi vain parempi antaa pysyä teurastettuina, sen sijaan että niitä lähdettäisiin herättämään henkiin.
