Pamela Drury (Griffiths) on perusleffasinkku: ihan hyvin työelämässä menestynyt, mutta äärettömän yksinäinen muija – leffan alkumetreillä soi oikein vielä “All by myself”-biisi, aidon sinkkuhömpän tunnus. Me Myself I – Toinen kerta toden sanoo vaihtaa ideansa kuitenkin äkkiä Bridget Jonesista Sliding doorsiin, kun Pamela saa taianomaisesti kokea, millaista elämä olisi ollut jos hän ei olisi antanut rukkasia vanhalle poikakaverille (Roberts). Toimiiko homma elokuvana? Vähän niin ja näin.
Rachel Griffiths (Hilary ja Jackie, Mullan alla) on ihan sympaattinen valinta pääosaan. Jos naikkosen paikalla olisi ollut joku vähänkin ärsyttävä stara, olisi katselu loppunut kuin seinään. Eikä ne yksinäinen sinkku-leffatkaan ole välttämättä huonoja, vaan toisinaan ihan leppoisaakin hömppäviihdettä. Ja tämä leffa näyttäisi ainakin alkavan hyvin.
Mutta kun pläjäys alkaa vastailla ikuisuuskyssäriin “Mitä jos?”, taso alkaa pikkuhiljaa romahdella alaspäin. Kuvioihin astuvat perhe-elämä, ja sen myötä puiset näyttelijät. Pamela huomaa pian lastenhoidon olevan aika hankalaa, ja… loppuleffa onkin sitten sitä. Eikä edes mitenkään freesillä tavalla. Loput hahmot ovat kaksiulotteisia, vitsit vanhoja ja loppuratkaisu jää typeräksi.
Toki on muistettava, että tätä revikkaa näpyttelee rumemman sukupuolen edustaja. Mutta Bridget Jones oli ainakin myös äijän näkökulmasta nautittava komedia, ja sitä tämä ei oikein jaksanut olla. Me Myself I – Toinen kerta toden sanoo on lähinnä vaisua Sliding Doors-kierrätystä Griffithsin harteilla.
