Hyviä elämän-kerroista luotsattuja elokuvia on monta, mutta en usko minkään niistä koskettaneen minua yhtä paljon kuin Suljetun maailman pojat!
Eletään 1930-lukua, maailma Toinen maailman sota edessään. Syntyperijään irlantilainen kommunisti William Franklin (Aidan Quinn) palaa takaisin synnyinsijoilleen Espanjasta, missä hän taisteltuaan kolme vuotta Espanjan sisällissodassa. Sodan traumatisoima mies hakee rauhaa mielelleen ja opettajan pestiä, ja hyväksytään äärimmäisen konservatiivisen St. Judesin katoliseen poikakotiin. Ensin paikka vaikuttaa rauhaisalta, mutta kohta sen rauhaisan pinnan alta paljastuu julma, kurinalainen maailma, jossa poikia puhutellaan numeroina nimien sijaan ja jota tyrannisoi sadistinen munki-veli John (Iain Glen).
Suljetun maailman pojat on väkevä, arkisen julma ja lohduton tarina poikakodin julmasta maailmasta. Leffahan perustuu Patric Galvinin julmantodelliseen elämänkertaan ja pohjautuu täten tositapahtumiin. Leffa tempaisee pahaa-avistamattoman katsojan mukaansa pimeälle matkalle, seuraamaan hirvittäviä vääryyksiä, joita tapahtuu sadistisien ja kieroutuneiden ihmismielien toimesta suljettujen ovien takaa. Leffa näyttää myös miten julma ihminen voi olla heikompaansa kohtaan ja miten armoton simputus voi olla.
Kaikessa lohduttomuudessaan Suljetun maailman pojat on kuitenkin kaunis ja koskettava tarina erilaisesta, raskaamaasta sekä julmemmasta yhteiselosta, jossa vain vahvat selviytyvät ja heikot jäävät simputtajien jalkoihin. Franklinin ja poikien välille kehittyvä ystävyys- ja rakkaus-side on kaunis ja katsoja ei voi muuta kuin hymyillä Franklinin jakaessa riemusta huutaville pojille joululahjoja juoluaattona. Mutta leffa opettaa myös että ystävyydellä voi olla hintansa, kuten veli John leffan aikana sanookin: “Toisten auttamisella on aina oma hintansa…”. Poikien tullessa yhä lähemmäksi Frankliniä, he etääntyvät hitaasti mutta varmasti kuria pitävistä munkeista sekä ajautuvat yhä kauemmaksi koko poikakodin kurinpitosysteemistä.
Erityisen hellyyttävää elokuvassa on juuri Franklinin ja nuoren Mercierin lämminhenkinen ystävyyssuhde; se miten Mercier melkeinpä vastaa omaa poikaa Franklinille. Leffan ehdottomasti kaunein kohta on kun Mercier ja Franklin puhuvat rakkaudesta; Franklin kertoo rakastamastaan naisesta, joka teloitettiin sodan aikana ja Mercier pohtii sitä jos hän koskaan tulee rakastumaan.
Koska leffassa on hyvä puoli (William Franklin ja Isä Damian(Alan Devlin)) on siinä myös tasapainona paha puoli (eli veli John ja veli Mac). Näyttelijäkaarti, joka perustuu enimmäkseen melko tuntemattomista näyttelijöistä (poikkeuksena Aidan Quinn) on kuitenkin äärimmäisen loistava.Varsinkin lapsi-näyttelijät, heidän joukossaan omaperäistä Mercieriä hienosti tulkitseva John Travers, ovat ammattimaisia! Aidan Quinn tekee hänkin hienon roolityön periksiantamattomana William Franklininä, joka nousee poikien sortajaa, Iain Glenin lositavan todentuntuisesti näyttelemää,sadistista veli johnia vastaan. Glen vetääkin leffan väkevimmän ja hienoimman roolin. Hänen näyttelemisensä on niin aitoa ja mukautunutta että katsoja inhoaa julmaa munkki-veljeä leffan loppuun saakka.
Leffan kauhistuttavan seikka on se että se pohjautuu tositapahtumiin ja että St. Judesin kaltaisia poikakoteja, jossa vallitsi julmien ja hyväksikäyttävien munkkien tyrannia on totta ja että poikia varmaankin hakattiin siellä oikeasti kuoliaaksi. Se sama realistisuus on saatu äärimmäisen hyvin vangittua filmille ja juuri leffan realistisuus tekee sitä julmaa katsottavaa. Järkyttävintä on että kyseiset kasvatuslaitokset ja poikakodit laukkautettiin Irlannissa vasta 1984!
Leffa on todella hyvää viihdettä. Se todistaa että pienellä budjetilla voi tehdä kertakaikkiaan loistavan leffan. Tämän lisäksi leffa saa katsojan miettimään – pohtimaan mitä ystävyys voi merkitä, miten toivo voi pelastaa jonkun, vaikka kaikki muu olisikin jo menetetty ja eläisi pimeydessä…
Ne, jotka etsivät kevytmielistä viihdettä voivat välttää tämän elokuvan – se ei nimittäin tosiaankaan ole mitään kevyttä hömppää!
Olen harvoin nähnyt yhtä upeita draama-elokuvia, jotka tekevät niin syvän vaikutukseen minuun kuin Suljetun maailman pojat teki!Leffa oli kaikessa raa’uudessaan ja lohduttomuudessaan kaunis ja koskettava elämänkuvaus. Samaa tasoa on Roman Polanskin myöskin kertakaikkiaan upea Pianisti, joka kuitenkin koskettaa eri tavoin kuin Suljetun maailman pojat, mutta on sekin hyvä leffa todellisuusopohjaisten draama-elokuvien genressä. Eli, jos pidit Pianistista, tämä on varma leffa sinulle!Suosittelen myös leffaa draamasta-pitäville sekä elämänkertomusten ystäville! Leffa ei kuitenkaan sovi kovinkaan nuorille sen polittisten piirteiden sekä rankan, fyysisen sekä psyykkisen väkivallan takia. Muut eikun leffaa katsomaan – se tarjoaa varmasti uusia pohdinnan-aiheita!
nimimerkki: Mizzy
