Törmäsin eräänä päivänä vahingossa True Bloodin 1. kauden traileriin. Ja hämmennyin. Lähinnä siitä, miten hienot [url=http://www.leffatykki.com/sarja/true-blood-1.-kausi]alkuasetelmat[/url] tuolla viime vuodet kadoksissa olleella sarjalla olikaan. Trailerissa Alan Ball ja sarjan tähdet tarinoivat mainosmaisen latteasti uutuussarjastaan. Samalla he kuitenkin tulevat tiivistäneeksi asioita, jotka tekivät True Bloodin ensimmäisestä kaudesta (lue: ensimmäisistä kausista) oikeasti mielenkiintoisia ja raikkaita. Alla muutamia noista määritelmistä yhdistettynä niiden (kriisi)tilaan kuutoskaudella.
”Tämä on rakkaustarina. Sookie tapaa ensimmäisen vampyyrinsa.”
Eipä ole enää. On toki tiedossa, että (pitkään jatkuneiden) sarjojen yksi kantavista voimista on sarjan pääparin sysääminen etäämmälle toisistaan, ja lopulta loppua voidaankin sitten rakennella ihanista ihanimman yhteenpaluun varaan. Sookien ja Billin tapauksessa muutaman valovuoden etäisyys ja kymmenien episodien mittainen kyräily kyllästyttää jo. Sukupuunsa verisiä lehtiä jo tovin penkonut Sookie on hypännyt kuutoskauteen mennessä sänkyyn likimain Bon Tempsin jokaisen lajin (ja niitä on paljon!) kanssa. Suurin osa näistä on kaiken lisäksi jotenkin epäilyttäviä kavereita. Bill, jota trailerissa kuvaillaan muista vampyyreista poikkeavaksi, koska tämä haluaa säilyttää ihmisyytensä ja olla hyvä, on kuutoskauteen mennessä ehtinyt jopa syntyä uudelleen. Moraalittomaksi k*sipääksi nimittäin. Hyvästi pääparin väliset kemiat! Hyvästi seksuaalinen jännite!
”Käsikirjoitus on ilmiömäinen.”
Kahden kauden ajan olikin. True Blood näytti lisäosalta Alan Ballin onnistumisten ketjuun, vaikka Ball toimikin vain sarjan luojana ja parin irtojakson ohjaajana. Mutta reilussa viidessä vuodessa True Blood on irronnut kokonaan Charlaine Harrisin tekstimaailmasta ja sitä on tullut roskasarja, jonka roskaisuus ei edes viihdytä. Se on pelkkä veriroiske, jonka Dexterin lattea päätöskausikin pyyhkisi pois. Oikeastaan True Bloodissa onkin paljon yhteistä Dexterin kehityskaaren kanssa. Homman venyttyä liian pitkäksi kompromissejä tehdään yhä enemmän ja tyylikkyys häviää sitä mukaa. Dexterillä, toisin kuin True Bloodilla, oli alakierteisyydessään pari sulkaakin hattuunsa: sarjan neljäs ja seitsemäs kausi, joiden aikana sarja oli hyvinkin elossa. Kerran kuolleilta vampyyreiltä tätä eläväisyyttä ei tietenkään voi odottaa, joten down we go!
True Bloodin vanhojen hahmokavereiden, niiden, jotka teurastuksista ovat selvinneet, edesottamuksia seuraamisesta on siis tullut väkinäistä. Alkuperäisiä ja keskeisimpiä hahmoja on teloitettu siihen malliin (ja taas viedään yksi sympaattisimmista), ettei jäljellä juuri enää ihmisiä ole. Enemmistön muodostavat yliluonnolliset oliot (vampyyrit tietenkin etunenässä) tai jopa näiden sekasikiöt. Ei ole siis enää sitä asetelmaa, jossa ihmisenemmistön epäluulot pelottavina pidettyjä vampyyreja kohtaan näyttelivät lähes pääosaa. Ja vielä pahempaa: viimeisten kausien aikana suoritettu ”Tosiveren” alasajo esittää vampyyrien enemmistön viettiensä vietävissä olevilta surkimuksilta, jotka ovat ikuisessa sodassa paitsi ihmisten mutta myös omiensa kanssa. Ihmisten lanseeraama keskitysleiriviitteinen vampyyrien tutkimuskeskus ei sekään tunnu niin pahalta, kun hyvisten sympatia on nollassa (vrt. vaikkapa toisen laatuääripään Breaking Bad, jossa hulluksi huumemoguliksi kasvava päähenkilö kerää yleisöltä yhä sympatiat).
”Sam Merlotte on tosi hyvä tyyppi… sarjan edetessä hänestä paljastuu salaisuuksia.”
Salaisuuksia tosiaan on piisannut. Eikä vain hyvä tyyppi -statustaan ylläpitävän Sam Merlotten osalta. Alkuasetelmista sivummaksi sysätty Sam-rukka löytää lähes joka kausi uuden ihastuksen, joka joko tapetaan tai osoittautuu vain epäonniseksi valinnaksi. Samalla muidenkin keskushahmojen historiasta löytyy jo niin hämmentäviä viritelmiä ja kompromissejä, että kuutoskauden suuri Lilith-epäonnistuminen on vain tasainen jatkumo niille. Uudet hahmot eivät ole toviin säväyttäneet, Fifty Shades of Grey -tuotantoonkin kiinnitetyn Luke Grimesin James-hahmo on vain pinnallisuuslisä Jessican ja Jasonin säätämiseen kyllästyneille. Sarah Newlin -toisinnot ja Packmaster-höpöily roikkuvat matkassa riippakivinä, joskin naisväki edelleen ulvonee Alciden nimeen.
Mitä True Blood sitten on säilyttänyt? Ainakin panokohtauksensa, Andylle hekottelun ja b-luokan kauhuleffat mieleen tuovan verisyytensä. Verenvuodatuksensa ja pinnallisuutensa se on samalla moninkertaistanut. Vampyyreiltä on vain viety charmi. Ja osalta jopa tarve piiloutua valolta. Kahdentoista jakson kiintiömittakin on hävinnyt. Kuutoskausi kestää vain kymmenen jakson verran… ehkäpä tekijät itsekin ovat tajunneet ongelman laadun (tai siis laaduttomuuden, jos sisäistetään itse tuotos ongelmaksi).
