Ichi the Killer ei liene enää kovin monelle täysin tuntematon elokuva, ainakin on saattanut kuulla huhuja kuinka sairaasta elokuvasta on kyse. Tottahan se on, ja hieman kyseenalaisen maineen se onkin maailmalla saavuttanut. Aikoinaan Ichi oli niitä elokuvia jotka alkoivat kasvattaa kiinnostustani aasialaisia elokuvia kohtaan, vaikken silloin tälle kyseiselle pätkälle kauheasti syttynytkään. Näin parin vuoden jälkeen kun kokemusta on japanilaisesta elokuvakulttuurista sekä etenkin kyseisen ohjaajan elokuvista karttunut, aukeni elokuva aivan uudella tavalla. Ichi tuntuu jakavan mielipiteet voimakkaasti kahtia, sitä joko rakastaa tai vihaa. Kuten jo saatoit arvata, itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, ja elokuva on yksi suosikeistani.
Ichi the Killer perustuu samannimiseen mangaan (japanilainen sarjakuva), joka kertoo lapsena kiusatusta nörtistä, joka aivopestään armottomaksi tappokoneeksi. Tarina saa alkunsa kun yakuzapomo Anjo katoaa salaperäisesti, joka sekoittaa paikallisten yakuza-hemmojen kuviot totaalisesti. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu elokuvan päähahmo, sadomasokisti yakuza Kakihara. Hän aloittaa etsinnät, joissa ei kuulusteltaville turhan paljon armoa suoda. Etsinnät saavat kuitenkin tiukan käänteen kun huhut Ichistä, tuosta sieluttomasta tappokoneesta saavat alkunsa.
Kuten jo mainitsin, elokuva perustuu mangaan, ja onnistuukin sen jäljittelemisessä loistavasti, mitä nyt olen hiukan tuohon mangaan tutustunut. Tämä näkyy erityisesti väkivallassa, joka on toteutettu erittäin näyttävästi sekä tarpeeksi uskollisesti esikuvalleen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että väkivaltaa on enemmän kuin lääkäri määrää ja se ampuu yli enemmän kuin laki sallii. Kuulostaa varmasti raa’alta meiningiltä, mutta usko pois, ruudulla se näyttää vielä raaemmalta. Toisaalta taas tuo sarjisväkivalta on huomattavasti kevyempää katsottavaa kuin jotkut totisemmat gore-elokuvat. Kuitenkin suosittelisin heikkohermoisimpien katsojien harkitsevan vielä pariin otteeseen Ichin katsomista.
Elokuvan nimi on hieman harhaanjohtava, sillä päähenkilö ei suinkaan ole Ichi, vaan Kakihara. Tadanabu Asano (Zatoichi, Last life in the universe) tekeekin uskomattoman hienon roolisuorituksen Kakiharana, joka on ehdottomasti yksi cooleimmista koskaan elokuvissa näkemistäni hahmoista. Hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän väkivallan ympärillä, hän saa siitä ikään kuin seksuaalista tyydytystä, eikä pelkästään sen toteuttamisesta vaan yhtälailla sen kohteena olemisesta. Vaikka tarina pyöriikin pitkälti Kakiharan ympärillä, eivät muut hahmot jää huomiotta. Mukaan mahtuu monen monta ikimuistoista hahmoa, joista ei kaikkia voi spoilaamatta mainita, mutta mainittakoon vaikka hullun hauska salapoliisikaksikko, joista toinen jäljittää ihmisiä koiraakin tarkemmalla hajuaistilla.
Edellisten kappaleiden perusteella saattoi saada sellaisen kuvan että elokuva olisi pelkkää väkivallalla mässäilyä, näin ei todellakaan ole. Tarinassa on syvyyttä enemmän kuin mariaanien haudassa, ja sitä voi tulkita hyvinkin monella tapaa. Uskokaa tai älkää, sen voi nähdä eräänlaisena rakkaustarinana, ja kyseessä on kaikkea muuta kuin perinteinen rakkaustarina. Mukana on myös sitä takuuvarmaa Miiken huumoria, ja Ichiä voisikin luonnehtia mustaksi komediaksi. Elokuvan loistokkuus ei ole pelkästä tarinastakaan kiinni, vaan myös ohjauksen osalta se on mestarillinen. Kuvaus on kerrassaan upeaa, muutama kohtaus tuo ihan mieleen niin ikään upeasti kuvatun Unelmien Sielunmessun. Muutenkin on onnistuttu kohtausten rytmityksessä täydellisesti, tarina etenee juuri oikessa tahdissa eikä yksikään kohtaus tunnu turhalta. Miike on tosiaan ylittänyt itsensä.
Loppuun vielä mainittakoon, että elokuva on nähtävä leikkaamattomana. Olen nähnyt molemmat versiot ja leikatusta jäi mielestäni pois muutama juonen kannalta hyvinkin oleellinen kohtaus, enkä tarkoita pelkästään nänninleikkauskohtaa. Onneksi Suomessa Ichi on nimenomaan julkaistu täysin leikkaamattomana. Äkkiä siis ostamaan jos ei jo hyllystä löydy.
nimimerkki: Scuzzball
