Vapaapainija Buford Pusser muuttaa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa takaisin kotikylään, pikkukaupunkiin Tenneseehen. Mutta Buford saa pian huomata kantapään kautta, ettei lapsuuden lintukoto ole enää se sama harmiton ja turvallinen kyläpahanen, vaan korruptioitunut ja läpimätä paheen pesä, jossa vilpillinen uhkapeli ja viinanpoltto kukoistavat. Ja kaikki tapahtuu isompien tekijöiden silmien alla.
Mutta roistot saavat myös huomata, että Buford Pusser ei ole mies, jonka voi noin vain sivuuttaa. Sillä saatuaan kerran oikein pahasti turpiinsa baarissa, palaa Buford toivuttuaan pelottavan, itse veistämänsä nuijan kanssa pubiin jakamaan oikeutta. Kummatkin osapuolet osaavat nyt olla varovaisia, mutta kumpikaan ei aio tyytyä tasapeliin. Kun Buford valitaan kylän sheriffiksi, kovenee taisto entisestään…
Kas tässäpä pläjäys, joka kolahti meikäläiseen kuin puunuija. Mielettömän kova toimintadraama, jollaisia ei enää tehdä. Filmi perustuu osittain tositapahtumiin, sheriffi Buford Pusser ja hänen sauvansa eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Elokuvan Pusser on toki dramatisoidumpi ja elokuvamaisempi hahmo, mutta Walking Tall ei sorru ylilyönteihin. Se pitää jalkansa maassa, näyttää väkivallan seuraukset ja koston kierteen sellaisina kuin ne ovat ja tekee hahmoistaan inhimmillisiä ja haavoittuvaisia. Poistamatta sitä tosiasiaa, että Buford Pusser oli hemmetin kova jätkä.
Tavallaan elokuva käsittelee samaa aihetta, kuin Martin Scorsesen Taksikuski; Miestä, joka ei enää aio katsoa vierestä, vaan päättää nousta seisomaan, puhua suunsa puhtaaksi ja poistaa rikollisuuden, vaikka sitten väkivalloin. Siinä missä Taksikuskin nimihenkilö halusi pelastaa teinihuoran, haluaa Lahjomattoman sheriffin päähenkilö kaupunkinsa takaisin. Hinnalla millä hyvänsä. Juttu on lisäksi hyvin henkilökohtainen, tai ainakin paisuu sellaiseksi, mitä pitemmälle päästään. Veriset ja rankat tappelut siivittävät tarinaa, mutta Walking Tallissa on myös se toinen puoli. Elokuvassa on useita, oikeasti erittäin koskettavia kohtauksia, ja loppu herkistää kovimmankin katsojan, se on varma.
Joe Don Baker on Äijä isolla Ä:llä. Mies heitti 1970-luvulla muutaman erinomaisen roolin hienoissa elokuvissa, ja painui sitten unholaan, lukuunottamatta muutamaa vierailua joissain Bond-leffoissa. Harmi, kyseessä on loistava näyttelijä, joka osaa olla armoton ja tyly kun tarvitsee, muttei häpeä näyttää tunteitaan, kun sen aika tulee. Kun joku joskus sanoi, että “jokaiselle näyttelijälle tulee uran aikana yksi rooli, jota juuri hänet on luotu esittämään.”, puhuttiin Bakerin kohdalla juuri Buford Pusserin osasta. Täysi kymppi miehen suoritukselle.
Vielä muutama sananen pläjäyksen tarkoitusperistä: Walking Tall on päähenkilönsä mukainen, älykäs ja tinkimätön. Se oikeastaan jopa puoltaa Pusserin rajuja ratkaisuja, sillä aina välillä asiat pitää hoitaa ankarimman kautta. Tästä huolimatta se myös varoittaa, että kostaminen ja väkivalta tuovat lisää kostamista ja väkivaltaa. Loppuratkaisusta jokainen saa vetää omat johtopäätöksensä. Kyseessä on siis äijäenergialla ja rajulla, realistisella väkivallalla kuorrutettu, dramaattinen henkilökuvaus, joka ansaitsisi jo DVD-julkaisun Suomessakin. Syy sen puuttumiseen voi olla, että Kekkosen ajan Suomessa kukkahattutädit, jotka eivät nähneet asian ydintä, bannasivat filmin, perustellen VET:n arkistojen mukaan ratkaisuaan yhdellä sanalla: Walking Tall on “raaistava.”
