Oletko koskaan miettinyt kuinka paljon ihmiset valehtelevat? Pieniä valkoisia valheita verhottuna liioittelun ynnä muun sotkun varjoon päästellään joka päivä miljoonia ja taas miljoonia. Suurin osa näistä on tietenkin täysin harmitonta diibadaabaa johtamatta mihinkään sen vakavampaan. Kuvitellaan hetki ettei kukaan osaisi enää valehdella. Millaista elämä sitten olisi? Näin näppituntumalta sanoisin, että ihmiset luultavasti viettäisivät suurimman osan ajasta hiljaa etteivät vain loukkaisi ketään. Ricky Gervaisin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Valehtelemisen sietämätön keveys (englanniksi The Invention of Lying, taas yksi outo suomennos) pohditaan luikurin laskettelemisen luonnetta yhteiskuntakriittisellä otteella. Saiko Konttorin englannin versiosta tuttu Gervais näistä aineksista kasaan loistavan elokuvan vai valuttaako se poikkeuksellisen mielenkiintoisen alkuasetelmansa lähimpään viemäriin?
Vaihtoehtouniversumissa kukaan ei ole keksinyt valehtelua. Kaikki mainostajia myöten puhuvat vain ja ainoastaan totta, mikä ei ole omiaan kohottamaan elämässään vähemmän menestyneiden ihmisten itsetuntoja. Myös Mark Bellison (Gervais) on tällainen epäonnistuja. Hän saa potkut työstään opetusfilmit OY:ssä, jossa valmistetaan historiallisiin faktoihin perustuvia kertojaäänen lukemia elokuvia, koska kuulemma kirjoittaa liian masentavia käsikirjoituksia. Kun ihastus Anna (Jennifer Garner) toteaa olevansa tätä paljon parempi ja vuokraisäntäkin antaa häädön alkavat vaihtoehdot olla vähissä. Kun päähenkilö sitten yhtäkkiä huomaakin päästäneensä maailmanhistoria ensimmäisen valheen tulee aika tasoittaa puntteja sekä yrittää valloittaa ihanainen Anna lipevältä kollegalta Brad Kessleriltä (Rob Lowe).
Leffan suurin puute on nähdäkseni pääparissa, joista kumpikin on sekä hajuton että mauton. Gervais tuntuu jatkuvasti olevan kuin puulla päähän lyöty eikä Garnerin leveä hymy varsinaisesti kruunaa kohtauksia. Pätkän eniten repeilyä aiheuttavimmat roolisuoritukset nähdäänkin sivurooleissa. Edellä mainittu Rob Lowe napsauttaa ruutuun huvittavimman roolisuorituksen loputtoman omahyväisenä käsikirjoittajana. Monissa komedioissa pienissä sivurooleissa säännöllisesti vilahteleva Jeffrey Tambor on myöskin hauska Markin pomona. C.K. Louis päähenkilön parhaan kaverina kirvoittaa muutamat naurut ja Tina Feyn aivan liian pieni rooli sihteerinä on leffan parasta antia.
Valehtelun sietämättömän keveyden alkupuoli on varsin mukavaa seurattavaa. Huuli lentää ja varsinkin Markin keksittyä valehtelemisen alkaa tapahtua. Tässä kohtaa on pakko mainostaa omasta mielestäni yhtä hauskimmista leffakohtauksista ikinä; nimittäin päähenkilön ollessa baarissa hän ajautuu sellaiseen keskusteluun, jossa kaikki menee kirjaimellisesti läpi. Kyseinen kohta ei ole vielä mennyt itseltäni hirnumatta läpi. Pätkästä löytyy myös muutamia raikkaan tuoreita ideoita kuten pitsalaatikkoihin kirjoitetut kymmenen käskyä. Puolivälin jälkeen elokuva kuitenkin unohtaa lähes kaiken huumorin ja muuttuu hivenen puuduttavasti romanttiseksi komediaksi. Pikkuhiljaa sitä alkaa toivoa leffan loppuvan. Loppuratkaisua ei sitten nähty ennalta yhtä helposti kuin hirveä löntystelemässä keskellä tietä puolipilvisenä iltapäivänä.
Äkkiseltään tuntuu hankalta muistaa milloin olisin ollut yhtä kettuuntunut kuin katsottuani Valehtelun sietämättömän keveyden ensimmäistä kertaa. Ei siksi, että leffa olisi ollut erityisen huono vaan siitä syystä, että tasoero pätkän puolikkaiden välillä tuntui niin kolossaaliselta. Miten julmasti elokuva voikin lässähtää. Toisella kerralla siirappi meni paremmin alas kurkusta pienen kakomisen jälkeen. Tästäkin huolimatta hukattu potentiaali kismittää edelleenkin, sillä mahdollisuuksia olisi ollut jopa pienoiseen mestariteokseen. Tai no, ehkä yliarvioin pääosakaksikon kyvyt.
Taitaa olla lopullisen tuomion aika. Nähdäkseni leffa ansaitsee juuri keskivertoa paremmat pojot. Hyvää on viime kädessä enemmän kuin huonoa. Kannattaa kaivella alelaareja sitten kun tämä sinne asti kerkeää.
