Pölyisiä arkistoja kaluava Netflix löysi nipun filmikeloja ja niissä oli täysin tuntematon (ei tainnut löytyä levittäjää silloin) 1930-luvun piirroselokuvien sarja missä kirjaimellinen Cuphead (Tru Valentino) seikkailee Inkwell Islands-nimisessä miljöössä ja jo ensimmäisessä animaatiossa tämän yritys välttyä aidan maalauksesta harkitsevamman isoveljensä Mugheadin (Frank Todaro) kanssa johtaa kohtaamisen sellaisen ketkun kanssa jonka titteli on The Devil (Luke Millington-Drake) ja tämä on aitoa tavaraa. Filmikelat olivat kuitenkin kärsineet ja restauroinnista vastaavat Moldenhauer-veljekset myös värittivät teokset julkaisuajankohdan sävyihin ja joutuivat tekemään ääniraidat uusiksi filmikelojen kanssa säilyneiden käsikirjoitusten kanssa. Restaurointi oli niin vaikeaa ja kallista että samaisten veljesten videopelisovitus saapui markkinoille hyvin pitkä aika nopeammin ja siten laittaa koko aikajärjestyksen melkoiseksi sekametelisopaksi.
Ennenaikaisesti saapuneen sovituksen herkullisesti käsityönä tehdyn animaation perusteella kyseessä on visuaalista silmäkarkkia, joskin konevoiman avulla toteutettu restaurointi hieman jättääkin ristiriitaisen vaikutelman. Joka tapauksessa tuntemattomaksi jääneiden alkutekijöiden kerronnassa on varsin modernejakin rytmityksiä ja tyylittelyjä ja näiden vastapainona riemukasta ylianimointia. Juonirakenteet ovat myös alkuperäiseltä amerikkalaisen animaation kulta-ajalta jolloin riemukkaan slapstickin sävyttämä väkivalta oli koko perheen hupia ja iskeviä laulujakin on luvassa. Animaatioiden välinen jatkumo on erittäin löyhä, mutta selväksi tulee että ensimmäiseksi laitettu seikkailu on ennen muita animaatioita joissa alakerran isäntä isoaa Cupheadin sielua ja kauden viimeinen animaatio on oikeassa paikassa. Joka tapauksessa päähenkilöt käyvät läpi useita värikkäitä seikkailuja ja näistä huolehtiva Elder Kettle (Joe Hanna) joutuu usein stressaantumaan kun radio hajoaa pirstaleiksi ja suosittua Nopanheittoa isännöivä King Dice (Wayne Brady) osoittautuukin lieroksi jonka isoin fani Henchman (Dave Wasson) hakee pomon puhutteluun ja pettyneenä tämä ei laula siitä kuinka tykkää paikallisten jekutuksesta.
Frank Todaro ja Tru Valentino ovat juoma-astiapäinen veljesduo joka on koodattu värein ja nämä värit vastaavat persoonallisuuksia. Cuphead on impulsiivinen ja vastapainona Mugman on harkitsevaisempi ja osaa jopa kutoa näkymättömän veljesrakkaudesta tehdyn puseron. Joe Hanna pitää huolta juoma-astioista viisasta auktoriteettiä hyödyntäen ja tietää että “pojat ovat poikia”. Kaikista huomattavin antagonistinen taho on alakerran isäntä itse ja Luke Millington-Drake repii nauruja riehakkaan yliampuvana ketkuna joka helpolla unohtaa konnuutensa siirtymällä uuteen ja valitettavasti tämä ei ole ääliö ja vihaa pettymyksiä. Wayne Brady kanavoi erittäin vanhaa viihdyttäjää ja tämän hieno kupru sulaa silkkaan pöhköyteen. Pääasiassa animaatioiden taustalla vaikuttava Dave Wasson on pienessä roolissa vähemmän kirkkaana liekkinä. Pari muutakin henkilöhahmoa ilmaantuu tarinoihin ja nämä eivät aina ole pyyteettömän hupsuja.
Allekirjoittanut yleensä välttelee dubbauksia ihan vaan ankaran purismin kannattajana, mutta tällaisen uuswanhan animaation kohdalla uteliaisuus oli voimakas. Teknisesti dubbausta ei voi moittia ja sitä on äänimiksauksessa ilmiselvästi ajateltu etukäteen. Kielellisten jujujen takia suomenkielinen dialogi ei aina rytmity hyvin alkuperäisen puheen tempoon eli huulisynkka nykii, mutta se ei ole jatkuvaa. Hahmojen suomalaiset nimet ovat myös hyviä, joskin päähenkilöiden kääntämättä jättäminen on jokseenkin hölmö päätös Isokannun (Elder Kettle) ollessa mainio käännös ja se on vain yksi niistä. Kaikista rivakoimman suomalaisen roolin tietysti tekee Kris Gummerus vanhana vihtahousuna joka on tosi tuhma poika ja Piru.
Tällaisena äärimmäisen synkeänä aikana on syytä upottautua valemuistoon kulta-ajalta jolloin asiat olivat selkeämpiä ja jekutettu Piru maalaa aidan klassista musiikkia soveltaen. Äärimmäisen nautinnollinen pienistä välipaloista koostuva animaatio ja sellaista juuri Allekirjoittanut tarvitsi.
