Nicolas Winding Refnin mestariteoksen Driven nähtyäni odotukset hänen aiempaa elokuvaansa kohtaan olivat korkeat, mutta niitä tasoittivat tavallisten pulliaisten ryöpytys ja IMDb:n varsin matala keskiarvo. Onko Valhalla Rising sitten varsin pätevän ohjaajan vasemmalla kädellä tehty tekotaiteellinen roska?
Kuuteen osaan jaettu Valhalla Rising tuo heti alkuunsa katsojan todistettavaksi brutaalia mäiskettä, kun Mads Mikkelsenin näyttelemä hiljainen vanki One Eye kaataa miestä vuoron perään tantereelle. Vankisaattueen edetessä Scotlannin sumuisilla nummilla yliluonnolliset voimat, jotka ovat lähinnä jumalaton vahvuus ja visiot, omaava One Eye onnistuu pääsemään vapaaksi ja helvetti on irti; eritoten hänen vangitsijoilleen. Saattueen mukana ollut poikanen, Are, lähtee seuraamaan hiljaista psykopaattia ja parivaljakko kohtaa ristiretkellä olevia viikinkejä, joiden mukana he lähtevät kohti Jerusalemia, mutta joutuvat ties minne jumalan selän taakse.
Elokuva on visuaalisesti loistelias ja tuo välillä mieleen jopa Tarkovskiyn Stalkerin, vaikka toisaalta kuvat ovat kuin suoraan nykyajan viikinkimetalliyhtyeiden musiikkivideoilta. Värimaailma on harmaata, seepiaa ja luonnon vihreää khakia, mutta vereen on tuotu voimakas kontrasti, mikä korostaa väkivallan osaa elokuvassa. Lisäksi punasävytteiset One Eyen visiot ovat mahtavaa katseltavaa. Äänimaailma on painostava ja hiljainen; suorastaan uhkaava. Elokuvan juoni puolestaan on hämmentävä ja pitkäveteinen, jos sitä nyt edes onkaan. Hidas tempo kerronnassa on usein hyväksi todettu tehokeino taide-elokuvissa, mutta Valhalla Risingissa se vain haittaa, sillä valmiiksi minimalistinen ja ahdisava elokuva olisi kaivannut juonta, jolle olisi ollut tarttumapintaa; elokuva olisi imaissut katsojan sisäänsä. Nyt kehenkään ei pysty samaistumaan, joten näyttelijäsuoritukset ovat sen mukaisia, ei sitä paljoa vaadita, että saadan ihmiset kököttämään jylhänä ja mutisemaan muutama sana silloin tällöin, mutta on siitä Mikkelsenistä silti höylätty sellainen raastinnaama, että pohjoisen Danny Trejo -palkinnon olisi ansainnut.
Valhalla Risingissa olisi potentiaalia vaikka muille jakaa, mutta toteutus on valitettavasti jäänyt hieman puolitiehen. Valhalla Rising yrittää olla liikaa aivan liian heppoisella ytimellä, sillä se on kaunis kollaasi tunnelmaa ja uhoa, lähes supisuomalaista Lalli -meininkiä, mutta sen sisin on silti vain kuolettava harmaus. Elokuva antaa visuaalisuuten ja ylipäätän tunnelmaan paneutuvalle katsojalle paljon, mutta siihen elokuvan anti hyvin pitkälti sitten jääkin. Lopulta Valhalla Rising on näyttävyytensä ansiosta pitkäksi aikaa mieleenjäävä, mutta toisesta katselukerrasta en mene takuuseen.
