Vengo on ennen kaikkea taiteellinen kuvaus Andalusian kulttuurista, johon olennaisena osana liittyy flamenco – musiikki, laulu ja tanssi. Jos sattuu pitämään tämän kaltaisesta musiikista, on elokuva jo ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Musiikin, laulun ja tanssin lisäksi elokuva käsittelee perhe- ja muita ihmissuhteita, suuria tunteita ja vanhoja kaunoja. Elokuva muodostaa tarinaa kahden suvun vihanpidosta, mutta jokseenkin pinnalliseksi tarina jää. Kerronta ei ole tarkoituksellisetikaan tiivistä vaan välillä jäädään laulelemaan ja tanssahtelemaan. Taiteista pitävää ei kerronnan pintapuolisuus liiemmin haitanne.
Ohjaaja Tony Gatlif on kova Andalusia-fani. Mies on myös käsikirjoittanut elokuvansa ja tehnyt siihen musiikin. Hän on ottanut faktoista selvää ennen kuin on alkanut tehdä Vengoa. Andalusiaa kuvatessaan hän on kuitenkin sortunut kikkailuun ja taiteelliseen liioitteluun. Gatlifin Andalusia on paahteinen, maan ja auringon värinen, keltainen ja oranssi, hyvin hyvin kaunis.
Näyttelijät luovat omalta osaltaan latinohenkistä tunnelmaa. Antonio Canales tekee hyvän pääroolin Cacona, jonka tytär on kuollut ja joka on kuin isä kehitysvammaiselle veljenpojalleen Diegolle. Perheelle vihoittelevaan Caravacan sukuun kuuluu järjestään komeita pitkätukkaisia ja parrakkaita miehiä. Naisosiakin elokuvassa on, mutta naiset eivät tee juuri muuta kuin laulavat, tanssivat ja ovat kaiketi kauniita katsella.
Kuten jo monesti todettua, Vengo on taiteellinen leffa. Jos sellainen ei kiinnosta, kannattaa suosiolla jättää väliin. Yhden asian voi luvata: loppukohtausta ei unohda ihan heti. Kyseessä on melko lyhyt leffa, ja kyllä sen toivoisi olevan pitempikin.
nimimerkki: minna
