Muistattehan 80-luvulla kun maajussien maille ympäri maailman alkoi ilmestymään mitä ihmeellisempiä kuvioita. Noita kuvioita sattui pällistelemään myös tämän leffan ohjaaja. Niinpä ajatus viljaelokuvan tekemisestä alkoi itämään. Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen piti Signs-nimen alle saada myös toinen juonikuvio. Tässä tapauksessa se oli ihmiskohtalo ja siitä kertovat ennakkomerkit tai sattumat. Siis tyyliin, jos en olisi kyykistynyt solmimaan kengännauhoja ennen kadun ylitystä olisin jäänyt auton alle.
Alkuun leffa laahaa pahemman kerran. Välillä luulin jo vahingossa painaneeni toistimen pause-nappia, kun ruudussa jäpittää liikkumaton lärvi. Mutta ei, elokuva eteni edelleen normaalilla tavalla. Alkukankeuden tai tyylin omaksumisen jälkeen, leffa imaisee kuitenkin mukaansa lopulta ihan hyvin. Ohjaaja (jonka nimi on niin vaikea kirjoittaa, että olkoon vain “ohjaaja”) on tehnyt aiemminkin tiheään tunnelmaan perustuvia vähäeleisiä leffoja. Kuudes aisti lienee tunnetuin. Eli vinkkinä leffan katsomista harkitseville: jos Kuudes aisti löi läpi, niin silloin menee Signs’kin.
Mel Gibson päähenkilönä, joka on liperinsä seinään naulannut ex-pappi, veivaa tyylin mukaisesti vähillä huitomisilla läpi leffan. Uskottava suoritus. Saman voi sanoa Phoenixin setä-roolista ja perheen lapsien esittäjistä. Kaikkiaan roolihenkilöitä on todella vähän, kun tapahtumat sijoittuvat yhden perheen maatilalle. Sivuroolissa nähdään myös leffan ohjaaja, jonka osuus tarinassa on merkittävämpi kuin minuutit ruudussa.
Leffaa käsikirjoittaessa voisin kuvitella, että on käyty melkomoinen Jaakobin paini näytetäänkö peltokuvioiden tekijät ruudussa vai ei. Nyt oli päädytty ensimmäiseen vaihtoehtoon. Eipähän jää mitään arvailujen varaan.
Signs on leffa joka on mannaa kauhufriikeille. Itse en niihin ikuisena realistina kuulu. Kun sekaan on heitetty leffan arvoa alentavia kauhukliseitä, kuten esim. puhelimen pärinä kesken hartaan hetken, niin vannoutumattomalla kauhufriikillä menee säihkähdyksen sijaan epäuskosta ööli väärään putkeen.
