Max Schmeling on saksalaisen Uwe Bollin ohjaama nyrkkeilyelokuva vuodelta 2010. Elokuva kertoo saksalaisen ammattinyrkkeilijän Max Schmelingin urasta. Nimikkohahmoa elokuvassa esittää entinen ammattilaisnyrkkeilijä Henry Maske.
Elokuvan alussa Schmeling on toisen maailmansodan rintamalla Kreikassa. Hän joutuu kuljettamaan sotavangin tukikohtaan ja alkaa kertoa vangille nyrkkeily-urastaan. Elokuva alkaa Schmelingin maailmanmestaruusvoitosta ja etenee tämän viimeiseen otteluun. Tarinan aikana Schmeling tapaa vaimonsa Anny Ondran(Susanne Wuest) ja saamme nähdä, miten natsit ja kylmä sota vaikuttivat Schmelingin nyrkkeily-uraan.
Näytteleminen on suurimmaksi osaksi keskivertoa, mutta paikoittain löytyy myös todella kamalaa eläytymistä. Näyttelijäkaarti koostuu sekä ammattinäyttelijöistä, että nyrkkeilijöistä. Legendaarisen Joe Louisin rooliin on valittu Yoan Pablo Hernandez, Enad Licina on Jack Sharkey ja Richard Vogtin rooliin on valittu Arthur Abraham. Myös Abrahamin valmentaja, legendaarinen Ulli Wegner on saanut roolin Vogtin valmentajana. Päähenkilöä esittävä ex-nyrkkeilijä Henry Maske sopii rooliin, vaikkei Oscarin arvoista suoritusta teekkään (mutta kukapa Uwe Boll-elokuvista Oscaria voittaisikaan?).
Juonellisesti elokuva toistaa itseään. Välillä nähdään Schmelingin arkipäivää ja välillä otteluita. Toki nyrkkeily-elokuvissa tämä on yleistä, mutta kehän ulkopuolinen draama on yksitoikkoista. Elokuvassa kaikki tuntuvat puhuvan vain nyrkkeilystä: siviilit, toimittajat ja itse Adolf Hitlerkin on kiinnostunut Schmelingin menestyksestä.
Ottelut ovat elokuvassa hyvää viihdettä, mutta tuntuu siltä kuin kaikki nyrkkeilijät ottelisivat samalla tyylillä. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa nähdä eri tyylisiä ottelijoita vastakkain, mutta kaikilla on samantyylinen “vastustajalta pää irti”-taktiikka. Ottelut kärsivät myös turhista “slow motion-tyrmäyksistä”. Olisi ollut hienompaa nähdä realistisen tuntuisia otteluita, kuin perinteistä elokuvanyrkkeilyä (tästä paras esimerkki on “Taistelija”).
Elokuva ei kummoinen ole, mutta Uwe Bollin elokuvaksi hyvä. Itse ainakin pidin aiheesta ja nautin elokuvan katsomisesta.
