Rachel Getting Married on pieni suuri tarina, joka liikuttaa ja hauskuuttaa aitoudellaan. Valitettavan kornilla nimellä lätkäisty leffa pitää sisällään paljon enemmän kuin tyhjäpäistä romcomia muistuttava ristimänimi lupaa. Vaikeita mutta rakastavia perhesuhteita, katkeruutta ja oman itsensä heikkouksia käsittelevä tarina olisi toiminut huomattavasti paremmin työnimellään Dancing with Shiva. Moni kakku päältä kaunis ja moni leffa nimellä (tai vähintään suomennoksella) pilattu, mutta sisällöltään positiivisesti yllättävä ja vaikuttava. Suomessa harmittavan vähälle huomiolle jäänyt Rachel Getting Married kuuluu näihin pienen budjetin yllättäjiin, jonka toivoisi nousevan alelaareista katsojien tiedostukseen.
Kym (Anne Hathaway) on päihdeongelmien ja elämänsä yleisen päämäärättömyyden kanssa painiva nuori nainen, joka palaa vieroituksesta kotiin siskonsa Rachelin häihin. Tunneherkkä Kym rikkoo kodin teennäisen tervehenkistä tunnelmaa räiskymällä milloin mistäkin huomiotta jättämisestä ja ajaa muutkin perheenjäsenet pohtimaan omaa olemassaoloaan.
Dokumentaarisella tyylillä kerrottu elokuva vakuuttaa aitoudellaan ja voimakkuudellaan. Käsivarakuvaus, realistinen tarina, persoonallinen source-musiikin käyttö ja syvälliset hahmot imevät katsojan mukaan tavallisen perheen stressaavaan ja tunteelliseen hääviikonlopun viettoon. Yksinkertaista tarinaa ei ole paisutettu liian suureksi vaan keskitytään siihen mikä tässä elokuvassa on oleellista; pinnan alla kyteviin tuskan ja katkeruuden tunteisiin rakkaita perheenjäseniä kohtaan. Ohjaaja Sidney Lumetin tytär Jenny Lumet on käsikirjoittanut taidokkaasti aidon tarinan, ja itseasiassa isäpappa Sidney oli juuri se, joka suositteli tyttärensä käsistä klassikko-ohjaaja Jonathan Demmelle (Uhrilampaat, Philadelphia). Jokainen elokuvan elementti ei kuitenkaan kanna loppuun asti. Kymin sekoilu toisen huumekuntoutujan ja bestman Kieranin (Mather Zickel) kanssa tuntuu turhalta ja päälleliimatulta. Vaikka se kertookin Kymin riippuvaisesta persoonasta, olisi miessekoilun sijaan ollut mielenkiintoisempaa keskittyä perheen keskinäisiin suhteisiin.
Kaikenmaailman prinsessasöpöilyillä ynnä muilla hattaranhajuisilla elokuvilla ansioluetteloaan rumentanut Anne Hathaway sai suorituksestaan Kymina sekä Oscar- että Gloden Globe -ehdokkuudet – täysin ansaitusti. Hathaway osoittaa olevansa lahjakas ja voimakas näyttelijätär, jolla on kykyä uskottaviin rooleihin prinsessaleikkien sijaan. Ohjaaja Demme näyttää osaavansa näyttelijänohjauksen, sillä huonoja roolisuorituksia leffassa ei oikeastaan olekaan. Kymin lisäksi erityisesti Rachel-sisko ja Paul-isä ovat taitavasti käsikirjoitetut ja ohjatut hahmot, jotka Rosemarie DeWitt ja Bill Irwin tulkitsevat monitasoisesti. Ainoastaan elokuvan sulhanen Sidney (Tunde Adebimpe) jää valitettavan etäiseksi ja yksitoikkoiseksi, ottaen huomioon kuinka monessa kohtauksessa heppu on mukana. Loppupeleissä ei osaa sanoa onko Adebimpe kehno näyttelijä, vai eikö Demme vaan ole antanut hänelle mitään näyteltävää. Veikkaus kallistuu Adebimpen ammattitaidon puolelle, sillä monet vähemmän merkittävät sivuhahmot morsiusparin kavereista ja sulhasen äidistä lähtien ovat selkeästi mielenkiintoisempia kuin pökkelö Adebimpe.
Elokuvalle täytyy antaa iso kiitos myös todella persoonallisista, hauskoista ja etnisistä häistä. Näissä pirskeissä Mendelssohnin häämarssin korvaa vieraiden hymisevä hindumainen mantra ja valssi tanssataan värikkään sambaryhmän kanssa itämaisessa teltassa. Boheemia hippeilyä ja taiteellisia esityksiä pursuavaa hääjuhlaa on todella ilo seurata. Kaikista niistä häistä joissa olen ollut osallisena, sekä leffoissa että tosielämässä, nämä olivat aidoimmat.
